Syvällistä

Puhuin hetki sitten yhdessä videopostauksessa, että minulla on yksi kirjoitus, jonka ajattelin toteuttaa ja sen kirjoittamiseen menee pitkä aika. Sen kirjoittamisen voisin aloittaa nyt 15.8.2013 klo 21:25.

Elämäni on siis muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana aikalailla. Tasan vuosi sitten suunnittelin hankkivani pikkusiskolle 17-vuotislahjaksi napakorun ja sen hän sainkin. Työsuhteeni eräässä rakennusfirmassa oli juuri päättynyt, elin leppoista elämää inttileskenä ystävien ympäröimänä. Silloin tuntui, että olen voittamaton, mikään ei vain voi mennä pieleen.
Syksy yllätti, ajoreissuja Upinniemeen, ihanaa biletystä ystävien kanssa, työsopimus paikalliseen firmaan jne. Tuo kaikki oli todella nopeasti ohi. Yhtäkkiä ei tarvinnutkaan herätä aikasin, suunnitella reissuja Kirkkonummelle tai mitään muutakaan. Kävin keskusteluja monien ystävien kanssa ja itkin perheelleni kuinka surkeasti asiat voikaan mennä. Yhtäkkiä musta vain tuntui, että olin menettänyt kaiken eikä mikään tuntunut enää miltään. Ihan kuin kaikki olisi kaatunut samaan aikaan niskaan, tulevaisuuden suunnitelmat olivat murskana ja olo oli niin lyöty kuin olisin rekan alle jäänyt. Ihmiset kuvittelee aina, että se, joka päättää parisuhteen voi hyppiä ilosta, huokaista helpotuksesta ja et elämä on sille saatanan helppoo. EI. Ootte niin väärässä jotka ajattelee näin ja se loukkaa. Joskus asiat vaan menee toisin kun on suunnitellut ja niille ei vain voi mitään. Nyt hereille!

Kaikesta kuitenkin pyrkisin selviämään ystävien ja juhlimisen avulla (tähän kohtaan EI tule kliseistä lausetta: 'ei ne murheet ryyppäämällä parane). Okei, siitä ei ollut hyötyä, mutta ei siitä ollut haittaakaan. Ainoa oli, että rahaa kului hieman enemmän. Tunsin kuitenkin taas olevani elossa, tutustuin uusiin ihaniin ihmisiin ja piireihin. Nautin vain siitä hetkellisestä onnellisuuden tunteesta ja siitä, että mulla todella oli ihmisiä, jotka välitti.

Tammikuun puolen välin paikkeilla tapahtui jotain, jonka en uskonut vaikuttavan tähän hetkeen, jossa nyt kirjoitan tätä tekstiä. Aluksi en noteerannut asioihin niinkuin mun ehkä ois pitänyt. Yhdessä vaiheessa meinasin lopettaa koko jutun ja nykyään J heittää siitä läppää vaikka edelleen tuntuu, että kyseinen juttu vaivaa häntä. Ollaan kuitenkin puhuttu asiasta ja ollaan onnellisia, että asiat menivät toisin. Alkuvuodesta tein asioita, jotka olis voinut jättää tekemättä, mut mä en silti kadu mitään. Ne on osa mun elämää ja nuoruutta kun kerran vielä tunnen itseni nuoreksi ja haluan ottaa siitä kaiken irti.
Mun ja J:n juttu vakavoitui siinä maaliskuun lopulla. Sitä ennen oltiin käyty kahvilla, tekstailtu, whatsappailtu, juteltu facebookissa ja tuo oli jo kerran ollut meillä yötä. Pikkuhiljaa se alkoi viihtymään enemmän ja enemmän meillä. Huhti-toukokuun vaihteessa taisin tyhjentää mun vaatekaapista yhen hyllyn sen vaatteille, tein tilaa vessaan sen hammasharjalle, hiusjutuille ja partakoneelle. Pikkuhiljaa se alkoi kantaa vaatteitaan tonne mun kaappiin ja nythän se jo pursuaa niistä :)
Kevät oli kuitenkin aikamoista katkeroitumisen aikaa. Riitelyä, itkua, haukkumista ja välinpitämättömyyttä. Vaikka parisuhteeni loisti (ja loistaa edelleen) oli taustalla kuitenkin vaikeuksia tulla ihmisten kanssa toimeen. Viime aikoina oon kuitenkin saanut selvyyttä asioihin ja jutellut ihmisten kanssa, joiden kanssa on ollut riitaa ja joiden suhteen oon ollut epävarma.
Kesä on ollut rakastumisen, onnellisuuden, juhlimisen ja ystävyyden aikaa! Vietettiin kolme merkittävää juhlaa ystävien kesken: J:n valmistujaiset, juhannus ja mun synttärit. Käytiin myös isin ja Anskun kanssa Nizzassa, Monacossa ja Cannesissa. Tuli myös hankittua ihana rusketus, jota en oo päässyt parantelemaan reissun jälkeen. Parina viime viikonloppuna ollaan oltu kavereiden kanssa viihteellä muuten vain ja nytkin on pariksi seuraavaksi viikonlopuksi suunnitelmat valmiina!
Tulevaisuuden suunnitelmat ovat vielä ihan auki ja en edes halua miettiä niitä. Yritän mennä ja elää päivä kerrallaan ja suunnitella sitten kun siltä tuntuu ja on sen aika.
Välillä mulla on kuitenkin hetkiä jolloin en vain jaksa. En jaksa. Mä en tiedä mistä se johtuu. Onko se väsymystä, uupumusta vai laiskuutta? Joskus tuntuu ettei mikään tunnu miltään, en jaksa ottaa itseäni niskasta kiinni, en jaksa ryhdistäytyä. Oon kuitenkin seurannut ihmisten elämää sivusta ja huomannut, että kannattaa oikeasti ryhdistäytyä ja tehdä jotain elämällään. Tiedän, se on helpommin sanottu kuin tehty, mutta sinnikkyys palkitaan aina. Kun vain jaksaisi itsensä nostaa tästä syvästä suosta ja elää hetken edes vaaleanpunaisissa pilvilinnoissa.
Tällä hetkellä mä olen kuitenkin onnellinen. Olen terve ja mulle tärkeät ihmiset on terveitä ja voivat hyvin. Mulla on ihania ystäviä ja maailman paras perhe, joiden kanssa vietän aikaa. Välillä riidellään, mutta se kuuluu tähän elämään ja jokainen erimielisyys vahvistaa mun suhdetta siihen ihmiseen. Yritän olla onnellinen asioista, jotka mulla on tällä hetkellä ja mitkä asiat nyt on hyvin. En jaksa murehtia ja tuhlata aikaa tulevaisuuden haasteisiin ja vaikeuksiin. Murehditaan niitä sitten kun niille on aika ja paikka.
Mulla on ollut näitä vaikeita fiiliksiä ja ristiriitaisuuksia myös teini-iässä, mutta silloin ne johtuivat 14-15v angstisen teinitytön maailmasta. Jossain määrin tunnen ja mietin samoja asioita mitä silloin, mutta en halua alentua samanlaisiin mietteisiin kuin niihin aikoihin. Silloin mä luulin, että mulla on oikeasti vaikeeta ja voi olla, että myöhemmin kun mietin näitä juttuja niin ajattelen, että eihän mulla ole asiat ollenkaan niin huonosti miten ne voisivat olla. Sen takia olen pikkuhiljaa alkanut luopumaan näistä inhottavista fiiliksistä ja ajatuksista mitä tunsin enemmän kuin aloitin tämän tekstin. Tällä hetkellä 26.8 klo 15:58 mulla on aika hyvä ja onnellinen olo ja saatankin jättää tämän tekstin vähän lyhyemmäksi, koska ei mulla ollutkaan sydämellä niin paljon kuin luulin.
Pystyn ilmeisesti aika hyvin tiivistämään asiat sillä ihan yksityiskohtaisesti en halua näitä juttuja kirjotella. Olen myös alunperin kelaillut, että kannattaako tästä blogista tehdä sellaista avautumis -sivustoa, mutta tätä tekstiä kirjoittaessani olen huomannut, että kirjoittaminen on se juttu, joka mua auttaa ja näin ollen huomaan, ettei asiat olekaan niin surkeasti kuin ne voisivat olla. Näihin itsensä toistamisen saloihin ja mä jätän tän tekstin ja toivottavasti saitte tästä edes jotain irti ja vähän miettimisen aihetta. Mielelläni kuulisin myös teiltä ajatuksia tähän kirjoitukseen :)
Lisäyksenä vielä: poistin kaikki postaukseni jotka muistuttavat menneestä. Kuten kerroin en kadu menneisyydestäni mitään, mutta haluan pitää blogini ajantasalla tämän hetkisessä elämässäni. Tagi-tekstit pienenivät, blogiarkisto kutistui ja suosikeissa näkyvät vain tämän vuoden postaukset. Olen pahoillani tästä ja mielelläni olisin tehnyt kokonaan uuden blogin, mutta haluan pysyä tässä alkuperäisessä enkä sekoittaa teidän päitänne. Päätin myös loppujen lopuksi uudistaa blogin ulkoasua ja uusi bannerikin on jo hakusessa! Kiitos ymmärryksestänne! PusPus ♥ Lopetan tämän kirjoittamisen 27.8 klo 15:45.