AJATUKSIA OPISKELUSTA

Nyt kun olen kirjoittanut syvällisempää postausta meidän muutosta Espooseen ja meidän parisuhteesta, niin voisin tällä kertaa kirjoitella vähän ajatuksia tästä mun opiskelusta ja avata sitä miksi aloin opiskelemaan juuri tätä alaa.

Mä niinkuin lähes kaikki muutkin lapset ja nuoret tässä maassa olen käynyt peruskoulun ylä- ja ala-asteen. Ennen koulua mä olin päiväkodissa. Mulla on omista päiväkotiajoista aika hyvät ja ihanat muistot. Muistan elävästi meidän ulkoiluhetket, ruokailun, leikkiajan ja lepohetket. Muistan myös lähes kaikki sen aikaiset ystävät ja kaverit, joihin tulee vieläkin välillä törmättyä Lohjalla ollessani. 

Kun ylä-asteella tuli ajankohtaiseksi kaksi viimeistä kouluviikkoa ja niihin liittyvä tet-jakso, mä tiesin heti, että haluan mennä päiväkotiin. Juuri siihen päiväkotiin missä itsekin olin. Tuo päiväkoti ei ollut ulkoisesti muuttunut lähes miksikään. Sisälle oli tullut enemmän tilaa ja no, ehkä oli vähän sisustus ja tavarat muuttunut. Mutta muuten kokoonpano päiväkodissa oli lähes sama. Tuossa päiväkodissa oli myös yksi hoitaja, joka oli mua joskus hoitanut. Mä ihastuin siihen päiväkotiin, lapsiin, työkavereihin ja yleisesti siihen päiväkotityöskentelyyn. 15-vuotiaana oli siis mun ensimmäinen kosketus tähän alaan ja siinä samassa kosketuksessa mä muuten aloin juomaan kahvia.

Ylä-asteen päätyttyä mä hain kuitenkin lukioon. Siksi, koska suurinpiirtein muu suku ja perhe oli käynyt lukion, niin munkin piti. Toisaalta, en mä myöskään tiennyt mihin muuallekaan olisin hakenut. Pääsin lukioon varasijalta ja silloin mä jo tiesin, että tää tie olisi tuhoontuomittu. Ensimmäisen jakson jälkeen keskiarvo tippui 7,09:stä 4,70:ään. Ahdistusta, itkua, huutoa. Mä en halunnut enää mennä sinne, joten mut passitettiin opon puheille. Tai oikeastaan opo otti mut puheilleen. Mä tiesin jo hakiessa, etten selviä siitä, enkä halua mennä sinne. Jotenkin mä en saanut muuta vaihtoehtoa. Opon puheiden jälkeen mun keskiarvo kuitenkin nousi siitä 4,70:stä 5,60:een.

Opo ehdotti mulle valmistavaa koulutusta ammattikoulusta, joka kestäisi reilu puoli vuotta. Muutama viikko opon tapaamisesta mä sitten menin haastatteluun ja koulutuksen opettaja ja koulun kuraattori ottivat mut mielellään sisään. Ja mä tykkäsin siitä heti ensimmäisestä koulupäivästä lähtien. Siellä opiskelu oli reilua, avointa ja kun jokainen meistä tuli eri lähtökohdista, se otettiin huomioon opetuksessa. Lisäksi mä sain sieltä ihania ystäviä. Todella pian tuli taas se valinta: Mihin mä tästä jatkan? Mua ahdisti, pelotti. Mutta mua autettiin. Pääsin tutustumaan Hyvinkään Maatalousopistoon, Järvenpään Seurakuntaopistoon ja myös päiväksi sen aikaiseen Länsi-Uudenmaan Koulutuskeskukseen eli nykyiseen Luksiaan pintakäsittelyalan puolelle. Ja noista se viimeisin oli se mun seuraava tie. Sen lisäksi hain vielä Kanneljärvelle nuoriso-ohjaajaksi ja Seurakuntaopistoon lastenohjaajaksi. Kaksi muuta opiskelupaikkaa tuntuivat kuitenkin liian kaukaisilta ja pelottavilta 16-vuotiaalle ja siksi ne jäivätkin ylivoimaisesti pintakäsittelyalalle ja niiden ajattelu loppui siihen.

Syksyllä 2009 mä aloitin pintakäsittelyalan reippain ja hyvin mielin. Sain ihania, uusia ja elinaikaisia ystäviä, loistavat työharjoittelu- ja kesätyöpaikat, mahtavia vinkkejä maalaamiseen, sisustukseen ja rakennusratkaisuihin. Kolmantena vuonna syksyllä 2011 mulle tuli se tunne, etten halua tehdä tämän alan töitä. Kesällä töitä riitti, mutta talvella niitä ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Ja loppujen lopuksi en edes tuntenut kuuluvani sille alalle. Valmistumisen jälkeen kesällä 2012 mä olin raksalla vielä 3 kuukautta töissä, mutta mulle ei sen jälkeen enää pystytty tarjoamaan töitä ja se oli mun viimeinen virallinen kosketus maalaushommiin.. Se jäi siihen ja taas mä olin tyhjin käsin, itku kurkussa ja ahdistuksen peitossa.

Kesän jälkeen olin 3 kuukautta työttömänä, kunnes sain 3 viikkoa kestävän duunipaikan, josta mä lähdin yhtä nopeasti kuin meninkin. Ja taas ahdisti. Sitten meni melkein vuosi, kunnes sain pitkän etsinnän, monen hakemuksen ja CV:n jälkeen kutsun haastatteluun Espooseen. Haastattelija eli mun nykyinen esimies otti mut sisälle vaikkakin mulla jäi muutama lappunen kotiin jännityksestä johtuen. Mä pääsin siis koululaisten iltapäiväkerhoihin sijaistamaan ja sillä tiellä mä olen vieläkin ♥ Vihdoin 21-vuotiaana mä pääsin taas lasten pariin, vaikkakin edellisestä kerrasta oli 6 vuotta. 

Hetken töissä ollessani mä päätin, että nyt mä haen sinne lastenohjaajan koulutukseen ja aikuispuolelle. Hain, kävin soveltuvuuskokeissa ja sain peruutuspaikan muutaman viikon ennen koulun alkua. Olin taivaissa. Vihdoin pääsen opiskelemaan sitä mitä oikeasti olen halunnut. Kouluun meno jännitti, eikä mennyt kuin muutama viikko, niin mua ahdisti. Taas. Ahdisti pitkät koulumatkat, viiskyt kilometriä paksu paperinippu, koulutehtävät, uudet, tuntemattomat luokkakaverit, opiskelu muutenkin ja kaikki. 

Sitten mä yritin hakea oppisopimuksella opiskelemaan kyseistä alaa. Työnantajan puolesta se oli ok, samoin oppisopimustoimiston kunnes tuli ilmi, että he eivät voi töistä antaa mulle tarpeeksi tunteja, jotta voisin opiskella oppisopimuksella. Itketti taas. Ai, että silloin mua itketti ja vitutti. Seuraavana päivänä palasin kuitenkin kouluun, hyvin ja iloisin mielin. Tällä hetkellä olen kiitollinen, etten saanut oppisopimuspaikkaa vaan jatkoin ihanan luokkani mukana, josta mä olen saanut pari ihanaa ja korvaamatonta ystävää.

Kahdeksan kuukauden aikana mä olen työskennellyt kahdessa eri ympäristössä, oppinut oman kotikaupunkini varhaiskasvatuspalveluista, saanut ihania ystäviä, kerennyt lomailemaan, tehnyt nipun koulutehtäviä, ahdistunut, onnistunut ja ylittänyt itseni! Oon viime aikoina saanut jostain ihan hirvittävän suuren potkun perseelle, rohkaistunut ja tsempannut itseäni täysillä eteenpäin ja siitä, jos jostain mä olen ylpeä ja onnellinen! Tää koulutus tuntuu joskus ja voi näyttää ulkopuolisen silmään rempseältä ja sitä se välillä onkin, mutta silti niskassa painaa kuitenkin koko ajan joku. Oli se sitten näyttösuunnitelma, koulutehtävä, matkarahat, Wilma-viestit tai ihan mikä vaan! Tekeminen ei tässä koulutuksessa lopu! Voin suositella kaikille vähänkin lapsia rakastavalle ja koulutuksen haluavalle tätä tutkintoa :)

Ja vielä viimeiseksi: Miksi mä hain juuri tähän koulutukseen? Hain siksi, koska olen aina rakastanut lapsia ja halunnut opetella puhumaan ja olemaan heidän kanssa luontevasti. Jokainen päivä töissä on erilainen ja täynnä yllätyksiä. Lasten kanssa on ihana käydä ihan oikeita keskusteluja, koska ne on niin aitoja. Niin keskustelut, kuten myös lapset. Olen monta kertaa saanut suoran kommentin kokonaan mustista vaatteista ja korvalävistysten paljoudesta. Se on kuitenkin parasta, koska lapset sanovat aina suoraan. Ja töissä, kun mä menen sinne ja kun mä lähden sieltä, mua ei ikinä ärsytä, vituta tai ota muuten vain päähän. Lasten kanssa ne kaikki omat murheet jää ja ne palaa vasta kun pääsen kotiin. Siksi mä opiskelen tällä hetkellä lastenohjaajaksi. Tän tekstin kirosanat ei varmaan sovi aiheeseen, mutta muutama lipsus annettakoon anteeksi ♥

Olen puhunut. Kiitos sinulle, joka jaksoit lukea tämän tekstin kokonaan ja erityisesti sinulle, joka olet jaksanut tsempata ja kannustaa mua eteenpäin tässä kaikessa ♥ Palaillaan taas! Ihanaa tiistaipäivän jatkoa kaikille!

Vielä kiitos ja tervetuloa uudelle lukijalle ♥