SURU

Pepin poismenosta on kohta kuukausi. Kuukausi. Ihan vasta äsken mä kierin tuossa sängyssä ja huusin tyynyä vasten saatuani isiltä sen murskaavan tekstiviestin. Siitä on tosiaan pian kuukausi ja ensi viikonlopun aikana me saatetaan murunen haudan lepoon ♥

Mua ei enää itketä puhua Pepistä. Aluksi en halunnut kenenkään sanovan edes sitä nimeä. En halunnut katsoa kuvia, lukea muiden surutteluviestejä "pärjääthän sä?". No mitäpä luulet? Aluksi en edes uskonut koko asiaa, ennen kuin mä näin sen omin silmin. Isin luona oli vastassa enää Zorro. Enää se pieni riiviö, meidän seniori, paappakoira ♥ Joka ei muuten ole enää kenenkään tossun alla, koskaan. Vieläkin isän luokse mennessä sitä ei muista. Vasta paikan päällä sen huomaa, että jotain puuttuu. Jokin tosi oleellinen. Joku, joka tekee siitä paikasta kodin..

Edellis-iltana Euroviisuja katsellessani purskahdin itkuun Italian biisin. Se biisi, jossa lauletaan Dimmi che mai che non mi lascerai mai. Se sai kyyneleet silmiin ja pohtimaan taas sitä suurta kysymystä: Miksi? Miks juuri meidän koira? Miksi juuri Pepi? Miksi 8-vuotias lammaskoira, joka ei koskaan oikeestaan näyttänyt minkäänlaisia merkkejä? Paitsi viimeistään silloin, kun se oli jo liian myöhäistä.

Nyt mä vasta tiedän, mitä on suru. Tää on ensimmäinen kerta, kun multa poistuu taivaaseen todella tärkeä pala mun elämästä. Suru muuttuu ennen pitkään ikäväksi ja kaipaukseksi. Ja sitä se jo todella on. Kyllä mä suren vieläkin. Suren kesällä, suren tulevana jouluna ja kaikkina tulevina vappuina. Ihan siitä syystä, että juuri päivän jälkeen Pepin 8-vuotissynttäreitä, sen olikin jo aika lähteä.

Moni sanoo, että se olisi tullut eteen kuitenkin. Ennen pitkää. Jossain vaiheessa. Jokainen lemmikin hankkinut henkilö joutuu kohtaamaan sen jossain vaiheessa. Mutta ei olisi pitänyt vielä. Pepillä olisi ollut vielä monta hyvää vuotta edessä, mutta kohtalo puuttui peliin. Ja mä todella uskon kohtaloon.

Kaikista kauheinta olisi ollut, jos meillä olisi ollut vain Pepi. Nyt meillä on vielä Zorro ja tietenkin Remy. Ilman noita karvanaamoja tästä ei tulisi yhtään mitään. Ei mitään. Mä olenkin todennut monesti Pepin poismenon jälkeen, että lässytän Remylle ja lellin sitä vielä entistä enemmän. Äiti sanoi mulle, että "niin sä varmaan teetkin".

Tää kirjoittaminen on hyvää terapiaa mulle ja selkeyttää omia ajatuksia. Siksi mä halusin tänkin postauksen tänne kirjoittaa. Julkaisemalla osoitan haluavani jakaa näitä ajatuksia teidän kanssa. Ajatuksia, joita ei välttämättä osaa sanoa ääneen tai pukea sanoiksi. Muuten kuin kirjoittamalla.

Tässä on siis todettava, että elämä jatkuu. Vaikka välillä tekisi mieli käpertyä sänkyyn viidentoista peiton alle sanoen "mä suren nyt". Suru ei koskaan lopu, eikä siitä pääse koskaan yli. Mutta se helpottaa ja muuttaa muotoaan. Ja jos joku nyt kehtaakin olla sitä mieltä, saatika tulla sanomaan, että "se oli vaan koira", niin näytän hälle pitkää keskisormea. Oikeastaan kahta keskisormea. Pepi oli osa perhettä, osa meidän elämää ja osa meidän kotia. Ja sitä ei voi mikään korvata, koskaan ♥