SURUN KUULUMISIA

Meidän perheen menetyksestä on kohta neljä kuukautta. Lisää aiheesta voit lukea aikasemmista postauksista: SURU ja REST IN PEACE. Minusta on taas hyvä hetki vähän kirjoitella fiiliksiä.

Nyt käynnistyy ensimmäinen syksy ilman Pepiä. Kuten aikasemmin jo kirjoitin, mua ei enää itketä puhua Pepistä. Tietenkin joskus sitä pysähtyy ja jää miettimään, mitä kaikkea meillä olisi vielä ollut. Mutta kohtalo puuttui peliin. Muistan, kun kirjoitin tuon Rest in Peace -postauksen. Itkin koko kirjoittamisen ajan. Ja kirjoitin kaiken miltä tuntui. Tekstistä ei kuitenkaan välity ihan kaikkia, miltä musta silloin tuntu. Se oli kuitenkin mun ensimmäinen babyboy.  Mä muistan sanoneeni joskus, että "sitten joskus kun Pepi kuolee, mä kuolen siinä samalla". Ja juuri tiedon saaneena se tuntuikin siltä. Tuntui, että taivas tippuu niskaan, elämä loppuu. Mä olin ihan varma, etten mä selviä tästä enkä mä koskaan sulata tätä. Mutta niin vaan, kun elämässä on paljon muitakin asioita, niin suru helpottaa. Suru helpottaa ajan myötä. Kukaan ei voi tulla sulle sanomaan, milloin sun pitää tai millon saat lopettaa suremisen. Mä suren vieläkin joskus. Ja tulen suremaan luultavasti monta vuotta eteenpäin. Ehkä ikuisesti!

Meillä on lähipiirissä ollut Pepin jälkeen kolme muuta menetystä, jotka on vaikuttaneet meihin.  Siis yhteensä neljä! Neljän kuukauden sisässä! Lähinnä ne on vaikuttaneet Jesseen, mutta vaikuttaa ne muhunkin. Tietenkin. Huonoja uutisia saaneena sitä vain ajattelee "tää paska sais jo ihan oikeasti riittää". Eräs sanoi mulle, että kun se kaikki saasta tulee kerralla, sen kestää paremmin. Niin se varmasti onkin. Mutta ei koskaan voi sanoa jonkun menetyksen olevan helppo. Ei se koskaan ole. Ei siihen koskaan voi valmistautua. 

Mutta eikös se karu tosiasia ole, että elämä on joskus myös luopumista. Sitähän se on. Väistämättäkin. Mutta ei sitä halua koskaan myöntää itselleen eikä tietenkään pidäkään. Että "pakostihan se kohta lähtee". Koska me kaikki joskus lähdetään. Ei siitä vaan puhuta etukäteen. Ei se kuulu elämään. Ei ainakaan pitäisi. Etukäteen murehteminen on turhaa. Kyllähän mä sitä itsekin teen. Se vie turhaan voimia ja on pois siitä onnellisesta elämästä ja siitä, mitä mulla tässä nyt on. Näitä asioita tulee pohdittua vasta nyt, kun on menettänyt itselleen jotain todella tärkeetä. Jos ihan totta puhutaan, Pepi oli ensimmäinen menetys mulle, joka oikeasti sattui. Koska se lähti niin läheltä. Pepi oli jotain sellasta, mitä mä en tuu enää ikinä saamaan. (Tässä kohti alkoi soimaan Hector - Mandoliinimies ja arvatkaa vaan räjähtikö tää kyyneliin ♥). Pepi on jotain sellasta, jota ei kukaan voi koskaan korvata.

Remyllä on ollut todella suuri rooli tässä surutyössä. Olen monesti sanonut, että jos Remyä ei olisi, olisin varmasti kuollut tähän. Tästä selviäminen olisi ollut paljon työläämpää ja hitaampaa. Tietenkään unohtamatta Jesseä, perhettä ja ystäviä. Totesinkin hieman menetyksen jälkeen, että olen Pepin poismenon jälkeen lässyttänyt ja lellinyt tuota Remyä tuplasti enemmän kuin ennen. Ja niin mä varmasti olen tehnytkin. Tuo tyyppi sulatti mut tässä siinä vaiheessa, kun mä huusin ja itkin tyynyyn, ravasin ympäri kämppää itkuhuudolla säestäen. Kun mä hakkasin päätä seinään, tuo katsoo "mami, mitä sinä oikein teet o.o?" 

Kaikista läheisistä on ollut todella suuri apu tästä selviämisessä ja tuntuu jo, että tästä selvitään. Tietenkin Pepi kuuluu mun elämään aina ja pysyy sydämessä loppuun asti. En mä Pepiä koskaan unohda, mutta elämä jatkuu. Sen vain täytyy jatkua. Ei auta jäädä kotiin peittojen alle rypemään ja huutamaan. Olen alusta asti tästä pitänyt kiinni. Että menen, vaikka sattuu. Kaikki järjestyy. Ihan varmasti.