PARIN KUUKAUDEN JÄLKEEN

Oon ollu nyt reilut kaksi kuukautta nykyisessä työssäni. Työn luonne yllätti mua paljon ja oon kerenny näkemään vaikka mitä tän parin kuukauden aikana. Postauksen tarkoitus on vähän avata mun ajatuksia työstäni, itsestäni sekä itsestäni työssä. Mietin jonkin aikaa, kirjoitanko tätä postausta ollenkaan, mut koen tarvitsevani jonkinlaista kirjoitusterapiaa tän(kin) asian kanssa. Toivottavasti ymmärrät alan luonteen ja koulunkäyntiavustajan ammatillisuuden täällä blogin puolella.

Heti, kun päätin työskennellä lasten parissa tiesin, että koululaiset tulee olemaan se mun juttu. Ja nimenomaan alakoululaiset. Kahden vuoden opiskelun, kuuden työssäoppimisen ja yhden työkeissin jälkeen olen edelleen samaa mieltä. Tykkään hirmuisesti alakouluikäisistä lapsista ja koulusta työympäristönä. Kesällä kävin työhaastattelussa ja viimeiseen asti ajattelin, etten saa kyseistä työstä. Työnkuvaus nimittäin poikkesi edellisestä työstäni. Haastattelusta tunti ja mulla oli työpaikka.

4 kuukautta myöhemmin mä olen edelleen innoissani. Päivät on lyhyitä, mutta raskaita ja aina sitä laskee päiviä viikonloppuun. Siitä huolimatta mä nautin nykyisestä työstä ja työympäristöstä. Kahden kuukauden työskentelyn jälkeen oon kokenut kaikki mahdolliset tunteet, jota vain pystyn tuntemaan: suru, pettymys, ilo, into, ärtymys, ylpeys, pelko, ihmetys, rohkeus, uteliaisuus. Ensimmäistä kertaa musta tuntuu siltä, että musta oikeasti on tähän. Mulla on ympärillä ihanat ihmiset: työkaverit, esimies, avopuoliso, perhe ja ystävät. Kukaan muu ei oo koskaan epäillyt mun taitoja paitsi mä itse.

Töissä oon kohdannu tilanteita, joissa mun on ollu pakko avata suuni, sanoa mielipiteeni, olla tiukkana, antaa neuvoja, ohjata, heittäytyä, olla ylpeä ammattitaidostani, haastaa itseäni, mennä mukavuusalueen ulkopuolelle. Mut mä uskon, että jokainen onnistuminen sekä epäonnistuminen vie mua eteenpäin ja auttaa mua kasvamaan ihmisenä. Moni alan ammattilainen on sanonu mulle, että tässä työssä ei koskaan ole valmis ja mä alan pikkuhiljaa uskoa siihen. Oon itelleni todella ankara ja ruoskin itteeni jokaisesta epäonnistumisesta. Mun pitäis antaa itelleni aikaa ja todeta, että mä olen vielä todella nuori ja uusi alalla. Eiköhän se tästä ala rullaamaan, kun vaan kokemus karttuu ja vuosia tulee lisää. 

Mä oon hirveen huono opettamaan ja sitä mä oon harjoitellut viime aikoina paljonkin. En voi kiistää, etteikö lapsen onnistumisen hetki olis jotain todella hienoa. Parasta on nähdä, kun lapsi huomaa onnistuneensa ja siihen päälle se, että omalla toiminnallani saan hänet onnistumaan. On myös ihana nähdä, miten mä pystyn edistämään jonkun toisen hyvinvointia ja tuoda hänelle iloa ja turvaa. On paljon asioita ja tilanteita, joissa mä en pysty auttamaan ja se täytyy hyväksyä. Jokaisessa tilanteessa autan niin paljon kuin pystyn.

Tästäkin eteenpäin suuntaan töihin hymyssä suin ja olen ylpeä siitä, mitä teen. Kiitos sille, joka mahdollisti tän mulle ♥