LAPSUUS - ARVOKAS ELÄMÄNVAIHE

Ajattelin kirjoittaa taas astetta syvällisempää postausta aiheesta, joka on viime viikkoina ollut erityisen lähellä mun sydäntä. Lapset ja heidän turvallisuus ja hyvinvointi on mulle kutsumustyö, enhän mä tähän ammattiin muuten kohta valmistuisi. Tässä postauksessa haluan kirjoittaa omia henkilökohtaisia kokemuksia lapsuudesta ja myös kokemuksia ihan opiskelijan näkökulmasta.

Päiväkodin pihalla pieni poika purskahtaa itkuun. Kertoo ikävöivänsä isiä. Isi on onneksi "vain töissä" eikä työmatkalla. Joten "ei se haittaa ollenkaan, sä näät iskän illalla". Mä sanoin ton, vaikka mua puristi rinnasta. Ihan kuin tuollainen lause tuossa vaiheessa helpottaisi ikävää. Jos se on tarpeeksi kova, sitä on todella vaikea unohtaa. Tiedän kokemuksesta. Mä oon ollut kova ikävöimään ja olen sitä vieläkin. Tiesin tasan tarkkaan, miltä tuosta pojasta sillä hetkellä tuntui. Mä en siinä hetkessä kuitenkaan pystynyt muuhun kuin lohduttamiseen ja läsnäoloon. Se onneksi auttoi sitä poikaa.

Muistan lapsuudesta, kun meidän faija asui pääkaupunkiseudulla ja me asuttiin äidin luona kotikaupungissamme. Myöhemmin se muutti vähän lähemmäksi meitä, mutta kuitenkin oli vielä puolen tunnin ajomatkan päässä. Oltiin silloin joka toinen viikonloppu isän luona ja joskus me oltiin siellä maanantai-aamuun saakka. Silloin hän toi meidät päiväkotiin. Isi on monta kertaa sanonut jälkeenpäin, että hän lähti sieltä aina tippa linssissä nähdessään, kun kaksi pientä nappisilmää vilkuttivat ikkunasta lähtevälle isille. Musta on ollut tosi koskettavaa kuulla tuo isin suusta. En muista kovinkaan usein ikävöineeni siinä tilanteessa ketään, sillä uusi päivä ja kaverit päiväkodissa vei ajatukset muualle. Eniten mä ikävöin nukkumaan mennessä. Mä muistan todella useita ikävän tunteita lapsuudesta. Suurin syy siihen oli, että vanhemmat asuivat eri osoitteissa. Mä paljon haaveilin siitä, että ne voisi palata yhteen. Mä en siitä koskaan halunnut puhua, koska asialle ei voisi tehdä juuri mitään. Ja näitä kaikkia asioita mä aloin miettimään tuon päiväkodissa itkevän pojan takia. Koska mä muistan, kuinka kamalaa se vanhemman ikävöinti voi olla.

Voin myöntää, että ikävöin joskus vieläkin. Vanhempia, pikkusiskoa, päiväkotiaikaa, lapsuuden kotia, yhteisiä tv-iltoja äidin kanssa ja sunnuntaisia ratsastustunteja, joita isi oli yleensä katsomassa. Mä ikävöin sitä aikaa, kun ei tarvinnut itse huolehtia taloudesta, laskuista, ruokaostoksista ja muista velvollisuuksista. Pystyi olemaan vain tyytyväinen, kun ruoka kannettiin pöytään ja meitä kuskattiin milloin mihinkin. Nykyään sitä joutuu huolehtimaan kaikesta itse: laskuista, ruokaostoksista, matkustustavoista jne.

Oon aina pelännyt sitä aikuisen ihmisen vastuuta. Oon aina ollut arka hoitamaan asioita. Yksi syy siihen varmasti on se, että meitä on voitu joskus paapoa vähän liikaa. Ja nyt se kostautuu. Nyt 1,5 vuotta itsekseen asuneena voin todeta, että eihän tämä kamalaa ole. Joskus epämiellyttävää, mutta ei ylitsepääsemättömän vaikeaa. Tuskin silloin kukaan muuttaisi omilleen, jos itsenäistymisellä peloteltaisiin. Se on pelottavaa, mutta jokaisen tulee se kohdata. Ainakin jossain vaiheessa. Onhan aikuisuudessa se hyvä puoli, että asioihin pääsee vaikuttamaan. Enemmän kuin lapsuudessa.

Lapsuus on siis arvokasta aikaa. Vaikka sitä ei 5-vuotias tytön tylleröinen ymmärrä, niin ainakin sen ymmärtää myöhemmin. Lapsuus määrittelee hyvin pitkälti sen, mitä ihminen tulee olemaan tulevaisuudessa. Mä tekisin mitä vain, että jokainen lapsi maan päällä saisi elää ja kasvaa turvallisesti. Sehän ei tietenkään ole mahdollista, mutta aina voi ja pitääkin toivoa.

Sen lapsuuden kultaista aikaa osaa arvostaa vasta tässä iässä. Tietenkin kaikki ne, jolla lapsuus on ollut hyvä ja turvallinen. Musta tuntuu todella pahalta välillä kuulla, kun lapsi ei ole saanut olla lapsi. Tai, kun lapsi joutuu kokemaan sellaisia asioita, jotka ovat aikuisillekin hyvin rankkoja. Hyvin usein sitä miettii, miten rankkoja ne on lapselle. Vaikka välillä tuntuu, ettei oma lapsuus mennyt niin kuin oli toivonut, oon kuitenkin kiitollinen ja onnellinen siitä, että oon saanut hyvän kasvatuksen ja turvallisen kasvuympäristön ♥ Niiden ansiosta mä olen nyt tässä tällaisena. Ja se kaikki kiitos kuuluu rakkaille vanhemmille ja tietenkin isovanhemmille.

♥♥

Kuvat: we♥it