JOULUKALENTERI / 14. LUUKKU

1. Parasta joulussa?
- Lämmin tunnelma, lahjojen anto, ruoka, läheisten ja rakkaiden kanssa oleminen ♥

2. Joulumusiikkisi?
- Kaikki tonttumusiikki :)

3. Tykkäätkö katsella jouluelokuvia? Millaisia?
- Enpä oikeestaan. Tv:stä on kyllä kiva kattoa Tonttu Toljanteria.

4. Jouluherkkusi?
- Joulusuklaat ja kalkkuna.

5. Mitä ehdottomasti pitää olla jouluaterialla?
- Perunalaatikkoa ja graavilohta.

6. Koska joulukoristeet pääsevät kotiasi koristamaan?
- Marraskuun lopulla.

7. Joulu kotona vai jossain muualla?
- Perheen luona :)

8. Itse tehdyt lahjat vai kaupasta ostetut vai molempia?
- Kaupasta ostetut. Ei oo toi askartelu ja väkertäminen ihan mun juttu!

9. Laitatko ulkovaloja pimeyttä valaisemaan?
- Laittaisin, jos olisi oma piha.

10. Joulu oman perheen kanssa vai isommalla porukalla?
- Oman perheen kesken. Sukulaisten seura kelpaa myös :)

11. Onko sinulla joku joululahjatoive?
- On, muutama.

12. Paras saamasi joululahja?
- Kliseistä, mutta on se seura ja tunnelma parempaa, kuin itse lahjat.

13. Kamalin saamasi joululahja?
-

14. Kuvaile unelmien joulusi?
- Rauhallisella ja kiireettömällä fiiliksellä vietetty joulu.

15. Mikä on ärsyttävin joululaulu?
- Ärsyttävästä en tiedä, mutta mä en pidä mistään surullisista joulukipaleista.

16. Oletko tehnyt jo jouluvalmisteluja tälle vuodelle? Mitä?
- Hankkinut vähän lahjoja ja koristellu kotia.

17. Paras joulujuoma?
- Se jouluomenasiideri!

18. Oikea kuusi, tekokuusi vai ei kuusta ollenkaan?
- Oikea kuusi on paras, mutta tekokuusi menee myös!

19. Käykö teillä joulupukki?
- Ei.

20. Paras joulumuisto lapsuudestasi?
- Yhtenä jouluna mun pikkusisko ja serkku näki mummolan ikkunasta tontun vilahtavan pihan poikki. Oon ikuisesti katkera, etten nähnyt sitä..

21. Laittaudutko aattona hienoksi vai hölläiletkö koko päivän yöpuvussa?
- Laittaudun.

22. Peruna, -porkkana, -bataatti vai lanttulaatikko? 
- Peruna tietenkin.

23. Paras joulusuklaa?
- Budapest-suklaa.

24. Joulutortut vai piparit?- Tortut, mutta molemmat menee.

Kuvat: we♥it

TERAPIAA

Kirjoittaminen on mulle parasta terapiaa. Oon monta kertaa maininnut blogin puolella, että kirjoittamalla pystyn selkeyttämään omia ajatuksiani. Nyt mulla on taas sellainen fiilis, että mun on pakko kirjoittaa. Ei suunnitelmaa eikä sen kummemmin aihetta mistä kirjoittaa. Nyt on vaan pakko kirjoittaa. Edes jotain.

Viime päivinä mulla on pyörinyt päässäni ajatus, että lopettaisin blogin. Jaksamista ja intoa ei enää ole. Lukijat vähenee ja kameran muistikortti ammottaa tyhjyyttään. Ei oikeastaan ole aiheita mistä kirjoittaa. En osaa, en jaksa. Kuitenkin tää on todella suuri osa mua. En osaisi ajatella, etten kirjottaisi tänne mitään. Päivittäiset postaukset on historiaa, mutta viikottainen rytmi on vielä jotenkin elossa. Ainakin videoiden suhteen. Rakastan kirjoittamista ja sitä, että voin jakaa tänne elämääni. Koneen avaaminen on työpäivän päätteeksi välillä tosi raskasta. Eihän mulla ole edes aihetta eikä matskua. Ne olkoon suurimmat ongelmat blogin ylläpitämisen kanssa.

Mulla on kuitenkin hyvä kamera, hyvä kone ja hyvät valmiudet kirjoittaa ja jakaa asioita. Mistä ihmeestä saisin takaisin sen inspiraation? Vai onko nyt sen kuuluisan tauon paikka? Antaa tilaa ajatukselle: miten jatkaa tästä eteenpäin? Miten haluan kehittää itseäni kirjoittajana ja valokuvaajana? Mitä haluaisin blogini sisältävän? Joskus tuntuu, että tulen hulluksi epävarmuuden kanssa. Päivittäin mietin juuri näitä juttuja. Miksi en osaa päättää? Vai onko mun pakko päättää? On, koska muuten en enää kestä tätä.

Sain kuulla, että olen työssäni rauhallinen. Se on mulla ehdoton vahvuus ja mua kehotettiin pitämään siitä kiinni. Kotona tunnun olevan kaikkea muuta. Pinna on jatkuvasti todella kireällä ja kohdistan sen ihan vääriin juttuihin. Musta tuntuu, että mun elämässä tapahtuu tällä hetkellä ihan liikaa asioita eikä blogi mahdu siihen. Silti tää on melkoinen henkireikä mulle, sillä kirjoittaminen on mulle sitä arkipäivän terapiaa. Joskus tekee mieli varata aika ihan oikealle henkilölle, jolle jakaa kaikki murheet, ilot, surut, pienet ja suuret kysymykset. Sen saman voin kuitenkin tehdä tänne. Vaikka tämä sivu ei mulle mitään vastaakaan.

Jos postauksia ei kuulu muutamaan päivään, niin ei, en ole lopettanut. Olen pohtimassa blogin tulevaisuutta ja noita kysymyksiä, mitä tuolla aikaisemmin tuli ilmi. Rakastan tätä edelleen, vaikka nyt en jaksaisi antaa sekuntiakaan tämän ajattelemiselle. Parempi on olla vain stressaamatta ja postata, kun siltä tuntuu. Kiitos kaikille lukijoille ja seuraajille ♥ Palataan taas!

Kuvat: we♥it

EN OSAA..

Lomalla kirjoitin postauksen mun hyvistä puolista. Kyseisen postauksen pääset lukemaan klikkaamalla tästä. Nyt puolestaan postausta niistä vähän heikommista puolista. Kukaanhan ei ole täydellinen..

EN OSAA..

.. piirtää, askarrella, kutoa tai muutakaan minkäänlaisia kädentaitoja. Tää on aika jännä piirre, sillä oon kuitenkin opiskellut itteni pintakäsittelijäksi. Kehityin amiksen aikana paljon, mutta en edelleenkään tykkää piirtää tai väkertää muutenkaan. Lopetin maalaustyöt, koska en mielestäni ollut ammattitason maalari kuitenkaan.

Kuva: we♥it

.. pukea ajatuksia sanoiksi. Olen opetellut ilmaisemaan tunteitani viimeisten opintojeni aikana ja kehittynytkin siinä. Edelleen kuitenkin raapustan ajatuksia paperille tai tänne blogiin. Blogi onkin oiva turva mulle, sillä osaan ilmaista itseäni sen avulla kaikista parhaiten.

.. tehdä ruokaa. Sen takia mulla onkin mies kokkina. Kuten ensimmäisestä kohdasta voi päätellä, en oo kovinkaan luova. Lisäksi oon tutun ja turvallisen kotiruoan ystävä ja suosin mieluiten mietoja pasta-, kana- ja jauheliharuokia. Jessen kanssa oon alkanut opettelemaan erikoisempien ruokien syömistä, mutta kokkaamisen hoitaa edelleen Jesse.

.. puhua kieliä. En mielelläni puhu vieraita kieliä. Töissä mulle puhutaan ajoittain englantia ja ymmärränkin sitä ihan hyvin. Vastaan kuitenkin aina suomeksi, sillä mulle on luontevinta puhua suomea töissä. Vieraiden kielien puhuminen taitaakin olla enemmän kiinni uskaltamisesta kuin osaamisesta.

.. säätää kamerani asetuksia. Mun mielestä tää on hieman nolo paljastus blogin kirjoittajana, mutta se on totta. Mä oon äärettömän laiska opettelamaan järkkärin käyttöä ihan perusteellisesti, joten olen opetellut sieltä kaikista tavallisimmat ja yksinkertaisimmat asetukset. Toistaiseksi olenkin pärjännyt ihan hyvin.

Tunnistatko sä helposti ne omat kömpelyydet ja heikkoudet? Entä vahvuudet? Kommentoi alas!

TOIVEPOSTAUS: LAPSET

Muutaman postauksen verran jaksoin tavallista arkihömpötystä, kunnes päätin lähteä taas toivepostauksen kimppuun. Tämän päiväinen toivepostaus kertookin mun suhteesta lapsiin ihan yleisesti, kokemuksia ja ajatuksia eri-ikäisten lasten kanssa olemisesta/työskentelemisestä, mahdollisista omista lapsista jne.. ja HUOM. postausta ei kohdisteta kehenkään tiettyyn lapseen vaan ajatus kohdistuu ihan yleisesti lapsiin. Toivottavasti pidät lukemastasi!

9. luokalla ylä-asteella meillä oli kaksi viimeistä viikkoa tet-jaksoa. Mulle oli heti selvää, että mä haluan viettää tuon jakson päiväkodissa. En oikeastaan edes tiedä, miksi. Mutta näin mä vain ajattelin. En muista tuosta jaksosta lähes mitään yksityiskohtaisesti muuta kuin, että mä olin mun omassa vanhassa päiväkodissa suorittamassa jaksoa ja muistaakseni käytiin läheisessä päiväkodissa vierailulla ja taidettiin käydä myös urheilukentällä vetämässä lapsille jotain leikkejä. Mä olin silloin vielä tosi nuori ja mä uskon, että olin arempi ja herkempi kuin koskaan. Toki, tuota herkkyyttä ja arkuutta löytyy vieläkin, mutta iän myötä se on alkanut helpottamaan.

Mä olen onnekseni saanut olla monen ikäisten lasten kanssa (1-15-vuotiaiden) ja kartoitan aika hyvin lapsen kehitykselliset ja iän myötä tulevat haasteet. Mun nuoresta iästä johtuen en osaa luokitella ylä-asteikäisiä lapsiksi, vaikka he sitä toki vielä ovatkin. Kuten kaikki alle 18-vuotiaat. Viime kesänä olin viikon verran 12-15-vuotiaiden kanssa leirillä ja mä huomasin heti, että se ei ihan ole mun juttu. Toistaiseksi pysyttelen vielä niissä max. 8-vuotiaissa. Ihan vain sen takia, että oon vahvimmilla sen ikäisissä.

1-3-vuotiaiden kanssa oon saanut olla kahden opintojakson verran. Pienten kanssa oleminen on enemmän hoivaamista ja asioiden ihmettelyä. Pienimpiä lapsia on ihana sylitellä ja heille on kiva höpötellä joutaviakin juttuja. 1-vuotiaankin lapsen silmät pyöristyvät uudesta jutusta ja saa heidät osoittamaan ja mölisemään omaa kieltään. Se on jotain niin äärettömän suloista ♥

Lasten kanssa olemisessa parasta on heidän aitous ja mielikuvitus. Aikuinen ei tarvitse lasten kanssa paljoa muuta, kuin puhdasta maalaisjärkeä ja onhan sitä mielikuvitusta hyvä olla omastakin takaa. Mutta se ideointi ja mielikuvitus tulee luonnollisesti lapselta ja aikuisen tehtäväksi jää toteuttaa lapsen visiot ja toiveet parhaalla mahdollisella tavalla. Lapsen silmistä huokuu innostus uudesta asiasta, mikä saa mut todella iloiseksi ja unohtamaan kaikki omat mahdolliset murheeni ja synkät ajatukset. Lapsen kanssa mieli on virkeä ja aika kuluu ihan tuhottoman nopeasti kun on hauskaa. Aikuisilla on myös usein paljon opittavaa lapselta. Lapsi on aito, rehellinen ja uskaltaa näyttää tarvittaessa kaikki tunteensa. Tietenkin aikuisen tulee toimia asiallisesti, vaikka kuinka ottaisi päähän. Ennemminkin aikuisilla olisi enemmän opittavaa suorassa palautteen antamisessa. Sen kouluikäiset lapset ainakin osaavat.

3-6-vuotiaat ovat oma ihana ryhmänsä. Eskareiden kanssa en ole koskaan ollut, mutta viskareiden kanssa oon opetellut oman nimen kirjoittamista. 3-4-vuotiaat keksivät ihanasti omia leikkejään ja osa osaa jo leikkiä kavereiden kanssa sujuvasti. Tämän ikäisillä myös kotileikki on suuressa roolissa ja pojatkin ovat aktiivisesti osallisia perheleikeissä. Tämän ikäiset tytöt saattavat hyvinkin leikkiä legoilla tai pikkuautoilla, mikä on todella avointa ajattelua ja uskallusta leikkiä leikkejä, mistä oikeasti tykkää. Mun mielestä on vanhanaikaista ajatella, että tytöt leikkivät nukeilla ja pojat pikkuautoilla. Maailma on muuttunut paljon siitä, kun mä olen ollut päiväkodissa.

Mä oon aina haaveillut kolmesta omasta lapsesta. Siksi, että kaksi lasta on liian tavallinen luku ja neljä jo liikaa, sillä koko perhe ei mahdu normaalin kokoiseen henkilöautoon. Mä joskus ajattelin, että saisin ensimmäisen lapseni alle 25-vuotiaana, mutta se ei tule kyllä toteutumaan. Oonhan mä jo 23-vuotias ja nykyisellä suunnitelmalla en millään kerkeä tuohon mun alkuperäiseen ajatteluun. Musta olisi ihanaa saada kaksi tyttöä ja yksi poika. Olisi hienoa, että omasta takaa olisi molemmista kokemusta.

7-8-vuotiaat eli koululaiset ovat mulle kaikista tutuin ikäluokka, sillä oon saanut työskennellä tämän ikäisten kanssa melkein kahden vuoden ajan. Koululaisten kanssa oleminen eroaa jo paljon päiväkoti-ikäisistä. Koululaiset osaavat jo kyseenalaistaa ja ovat omatoimisia askarteluissa ja leikkien keksimisessä. Koululaisten kanssa rajojen ja sääntöjen asettaminen tuntuu olevan haasteellisempaa, mutta samalla tunnen saavani heistä paljon irti. Läksyissä auttaminen ja asioiden opettaminen mun mielestä on aivan ihanaa. Se, että lapsi oppii asioista tai itsestään jotain uutta mun ansiosta, on jotain todella hienoa. Tunnen, että mun paikkani on todella nyt ja tässä.

Kuvat: we♥it

Mikä on sun suhde lapsiin? Saatko jo nauttia omista naperoista vai tuleeko lasten kanssa oleminen vielä työn puolesta? Tai kenties kummilasten ansiosta?

TOIVEPOSTAUS: MILLAISET VALMISTUJAISET?

Multa toivottiin postausta siitä, millaiset valmistujaiset aion järjestää. Koska tiistaina mulla oli viimeinen koulupäivä, niin tää aihe alkaa olla jo aika ajankohtainen. Tässä muutama idea alkuvuonna toteutuvaan valmistujaisjuhlaan.

Oon päättänyt, että pidän rauhalliset valmistujaiskahvittelut lähipiirin kesken täällä meillä kotona. Koska tää on jo mun toinen ammatti, niin en koe, että valmistujaisia tarvitsee niin suuresti juhlia. Mutta kaverikestithän on sitten ihan eri juttu! Sain valmistuvalta ystävältä vinkin, jonka johdosta aion pitää kaveribileet mun isän luona omakotitalossa, jossa on tilaa rellestää ja vähän metelöidäkin. Isin luokse mahtuu myös jäämään yöksi isompikin poppoo, jos tilanne sitä vaatii.

Haluan mun valmistujaisten olevan hauska ja mahdollisimman rento juhla. Ihan ensiksi jengin astuessa ovesta sisään olisi tosi siistiä, jos ensimmäinen katseenkiinnitäjä olisi jonkinnäköinen banneri, joka viittaa siihen, että nää on valmistujaisbileet. Mun isi on tehnyt muutamiinkin meijän bileisiin erilaisia bannereita ja kun sellainen mahdollisuus kerran on, niin haluan mä sitä tässäkin tilaisuudessa käyttää. Musiikkia voi soittaa olohuoneessa kotiteatterin kautta eikä tarvitse millään kämäsillä tietokoneen kajareilla yrittää pimputella. Asunto on niin avara, että musiikki kuuluu lähes joka paikassa sisällä oltaessa.

Vieraiden saapuessa tarjoan heille mielelläni maljan juhlan kunniaksi. Voi olla, että tää tyttö saa muutaman kerran kilkutella lasin kanssa illan aikana. Tarjolle haluan jotain pieniä, terveellisiä suupaloja, kuten hedelmät ja dipattavat vihannekset. Toisaalta voileipäkakku houkuttelee myös. Isin tekemä olis tietenkin parasta! Lisäksi haluaisin valkosuklaajuustokakun jälkiruoaksi. Vaikka en halua juhlasta kovinkaan virallista tai hienoa, niin on mun mielestä kiva panostaa ainakin tarjoiluun! Sitä paitsi täydellä vatsalla jaksaa bilettää myöhempäänkin. Naposteltavien lisäksi aion tehdä jonkun boolin tai Jessehän sen oikeestaan tekee, mutta anyway. Oon ite tosi huono juomaan boolia, mutta tiedän, että monet mun ystävistä sitä juo. Booliin panostan siis ainoastaan vieraiden tähden!

Syömisen, tanssimisen, juomisen ja seurustelun lisäksi haluaisin lämmittää saunan ja pistää porealtaan tulille. Musta olisi tosi kivaa, ettei kukaan ahdistu laittautumisesta tai siitä, mitä pukee päällensä. Saunominen ja porealtaassa lilluminen tekisi tunnelmasta tosi rennon ja kiireettömän. Aion kyllä tän toteuttaa, jos vain halukkaita saunaosastolle löytyy!

Kunhan tätä kaikkea kerkee tekemään siellä pelipaikoilla, olisi ideana vielä lähteä baariin. Oma pöytä yökerhossa olis muuten tosi jees! Mun ei itse henkilökohtaisesti ole mitenkään pakko lähteä sinne yöelämään, mutta muutama ulkopaikkakuntalainen haluaa kuitenkin nähdä sen Omenakaupungin yöelämän. Toivon, että tää kaikki toteutuu ja saadaan aikaiseksi hauskat, mutta rennot valmistujaisjuhlat. Eihän sitä tiedä jos biletys jatkuu vielä baarista tullessa.

Olisihan sitä tosi kiva saada jonkinlainen yllätyskin tän valmiin lastenohjaajan päänmenoksi! Vinkvink lähipiiri ;) 

Kuvat: we♥it

2,5 VUOTTA

Viime sunnuntaina meille tuli virallista yhdessäoloa täyteen 2,5 vuotta. Tämä postaus sisältää parisuhdepöpinää sekä ajatuksia menneestä ja hieman myös tulevaisuudesta.

Tosiaan, 2,5 vuotta. Toisaalta tuntuu, että oltaisiin oltu aina yhdessä, mutta toisaalta taas muistan sen, kuin eilisen miten Jesse otti muhun yhteyttä Facebookin kautta. Kuten tänne olen joskus kirjoitellutkin, me ei tarkalleen Jessen kanssa tiedetä, miten tunnetaan. Ollaan oltu vuodesta 2009 Facebook-kavereita, mutta kummallakaan ei oo mitään hajua siitä, minkä takia me ollaan. Meillä on kyllä sen verran yhteisiä tuttuja, että todennäköisesti meidän ensikohtaaminen on tapahtunut jonkinmoisissa teinibileissä. Olisi tietenkin ihanaa, jos meillä olisi henkeäsalpaava romanttinen rakkaustarina kerrottavana. No, meillä on vähän erilainen ehkä nykyaikaisempi rakkaustarina :-D

2,5 vuoden aikana on kerennyt tapahtumaan todella paljon. Mä oon ollut todella onnellinen, elänyt elämäni parasta aikaa. Oon myös ollut todella surullinen ja pettynyt, jopa vihainen. Tää kaikki on ollut todellista tunteiden vuoristorataa. Se, että ollaan edelleen tässä ja puolentoista vuoden päästä meidän elämät yhdistyy ihan virallisesti kertoo siitä, kuinka me ollaan sitouduttu hoitamaan tätä suhdetta ja selvittämään kaikki mahdolliset erimielisyydet ja riidat. Kukaan ei ole täydellinen ja se kuvastaa tätä meidän parisuhdetta ihan täydellisesti. Joskus täytyy mennä monen rapakon läpi, jotta tajuaa kuinka tärkeä se toinen todella on.

Vuosi 2014 oli meidän suhteelle todella merkittävä, sillä silloin meidän suhde otti monta askelta eteenpäin. Mua jopa hieman pelotti nopea eteneminen ja sainkin kuulla siitä eräästä suunnasta. Mä en kuitenkaan enää jaksanut miettiä sitä "mitä, jos tää ei onnistukaan". Toisin sanoen en paljoa miettinyt yhteenmuuttamista tai kihloihin menemistä vaan tein juuri niin, miltä musta sinä hetkenä tuntui. Enkä ole tähään päivään asti katunut, en kertaakaan. En, vaikka joskus onkin tehnyt mieli repiä tolta hiukset päästä. En silläkään hetkellä, kun olen ilmoittanut pakkaavani kamani ja lähteväni takaisin Lohjalle. Meidän suhteessa on kerran jos toisenkin heitetty suusta sellaista, mitä ei oikeasti tarkoita.

Ja onhan tästä suhteesta luotukin jotain. Vauvat tosin saa vielä odottaa vuoroaan vielä hetken. Loppuvuodesta 2014 päätettiin ottaa yhteistä vastuuta ja tarjota koti 10-viikkoiselle koiranpennulle, josta on muuten tullut ihan kelpo koiralainen tähän yhteiskuntaan. Remy suhteen meillä on ollut ja on edelleen jonkin verran niitä erimielisyyksiä, mutta siitä huolimatta ollaan jaksettu yhdessä se pahin pentuhulina ja onnistuttu kouluttamaan siitä meille sopiva koirakaveri.

Ennen kuin muutettiin yhteen mulle sanottiin, että "se arki tulee nopeasti ja siitä toisesta ihmisestä voi ilmetä ennenäkemättömiä puolia". Mä voin kyllä väittää, että Jessestä ei ole meidän yhteenmuuton jälkeen ilmennyt mitään sellaista puolta, minkä kanssa mä en pystyisi elämään. Jessen saamattomuus esimerkiksi kotitöiden kanssa on tullut kyllä huomattua, mutta kyllä se nekin hoitaa, kun vain kärsivällisyys riittää. Ja mikä parasta mullahan on täällä kotona ihan iki-oma ammattilaiskokki ;)

Oon kaikesta huolimatta onnellinen viimeisestä 2,5 vuodesta ja olen onnellinen tulevista vuosista yhdessä. Seuraava etappi meillä onkin sanoa tahdon keväällä 2017 ♥

Kuva: we♥it

VIIMEINEN HAASTE

Nimenomaan. Tällä erää opiskeluiden viimeinen haaste eli viimeinen työssäoppiminen, näyttö ja arviointi.

Viime keskiviikkona aloitin viimeisen työssäoppimisen lastenohjaaja-opinnoissani. Viimeinen tutkinnon osa koskee monikulttuurista työtä, jota voidaan tehdä vieraista kulttuureista tulevien lasten ja perheiden kanssa. Jakso sisältää lähiopetuspäiviä, 7 viikon työssäoppiminen ja vähintään 3 päivää kestävä tutkintotilaisuus. Voiko oikeasti olla, että mulla tulee ikävä näitä opiskelupostauksia, kun selitän tän kaiken näin tarkkaan?

Eli tosiaan: viimeisiä viedään. Ensi viikolla mulla on vielä viimeiset koulupäivät ja loppuajan opinnoista olenkin päiväkodissa työssäoppimassa. Tarkoitus olisi valmistua tammikuussa ja saada opinnot suoritettua joulukuuhun mennessä. Oon jo vähän kerennyt kattelemaan työpaikkoja ja suunnittelemaan valmistujaisia.

Osa mun luokkakamuista on jo valmistunut, mutta onneksi vielä joulukuussa nähdään joulujuhlan merkeissä koko poppoon kanssa. Muutaman kanssa oon ihan ystävystynytkin ja nähdään kyllä vielä varmasti kaikkien opiskeluiden jälkeenkin!

Mutta nyt siis alkaa pikkuhiljaa tämä syksyn rumba helpottamaan, kun niin vähän on enää jäljellä. Tietenkin keskityn täysillä viimeisiin metreihin ja onhan mulla vielä muutama tehtäväkin tekemättä ja se työnhaku kesken. Pääosin kuitenkin meno rauhottuu ja pääsen/jaksan keskittyä tähän blogiinkin syvemmin. Kertokaahan siis, mistä voisin kirjoittaa postauksia? Laita kommenttia tän postauksen kommenttikenttään ♥

Kuva: we♥it

LAPSUUS - ARVOKAS ELÄMÄNVAIHE

Ajattelin kirjoittaa taas astetta syvällisempää postausta aiheesta, joka on viime viikkoina ollut erityisen lähellä mun sydäntä. Lapset ja heidän turvallisuus ja hyvinvointi on mulle kutsumustyö, enhän mä tähän ammattiin muuten kohta valmistuisi. Tässä postauksessa haluan kirjoittaa omia henkilökohtaisia kokemuksia lapsuudesta ja myös kokemuksia ihan opiskelijan näkökulmasta.

Päiväkodin pihalla pieni poika purskahtaa itkuun. Kertoo ikävöivänsä isiä. Isi on onneksi "vain töissä" eikä työmatkalla. Joten "ei se haittaa ollenkaan, sä näät iskän illalla". Mä sanoin ton, vaikka mua puristi rinnasta. Ihan kuin tuollainen lause tuossa vaiheessa helpottaisi ikävää. Jos se on tarpeeksi kova, sitä on todella vaikea unohtaa. Tiedän kokemuksesta. Mä oon ollut kova ikävöimään ja olen sitä vieläkin. Tiesin tasan tarkkaan, miltä tuosta pojasta sillä hetkellä tuntui. Mä en siinä hetkessä kuitenkaan pystynyt muuhun kuin lohduttamiseen ja läsnäoloon. Se onneksi auttoi sitä poikaa.

Muistan lapsuudesta, kun meidän faija asui pääkaupunkiseudulla ja me asuttiin äidin luona kotikaupungissamme. Myöhemmin se muutti vähän lähemmäksi meitä, mutta kuitenkin oli vielä puolen tunnin ajomatkan päässä. Oltiin silloin joka toinen viikonloppu isän luona ja joskus me oltiin siellä maanantai-aamuun saakka. Silloin hän toi meidät päiväkotiin. Isi on monta kertaa sanonut jälkeenpäin, että hän lähti sieltä aina tippa linssissä nähdessään, kun kaksi pientä nappisilmää vilkuttivat ikkunasta lähtevälle isille. Musta on ollut tosi koskettavaa kuulla tuo isin suusta. En muista kovinkaan usein ikävöineeni siinä tilanteessa ketään, sillä uusi päivä ja kaverit päiväkodissa vei ajatukset muualle. Eniten mä ikävöin nukkumaan mennessä. Mä muistan todella useita ikävän tunteita lapsuudesta. Suurin syy siihen oli, että vanhemmat asuivat eri osoitteissa. Mä paljon haaveilin siitä, että ne voisi palata yhteen. Mä en siitä koskaan halunnut puhua, koska asialle ei voisi tehdä juuri mitään. Ja näitä kaikkia asioita mä aloin miettimään tuon päiväkodissa itkevän pojan takia. Koska mä muistan, kuinka kamalaa se vanhemman ikävöinti voi olla.

Voin myöntää, että ikävöin joskus vieläkin. Vanhempia, pikkusiskoa, päiväkotiaikaa, lapsuuden kotia, yhteisiä tv-iltoja äidin kanssa ja sunnuntaisia ratsastustunteja, joita isi oli yleensä katsomassa. Mä ikävöin sitä aikaa, kun ei tarvinnut itse huolehtia taloudesta, laskuista, ruokaostoksista ja muista velvollisuuksista. Pystyi olemaan vain tyytyväinen, kun ruoka kannettiin pöytään ja meitä kuskattiin milloin mihinkin. Nykyään sitä joutuu huolehtimaan kaikesta itse: laskuista, ruokaostoksista, matkustustavoista jne.

Oon aina pelännyt sitä aikuisen ihmisen vastuuta. Oon aina ollut arka hoitamaan asioita. Yksi syy siihen varmasti on se, että meitä on voitu joskus paapoa vähän liikaa. Ja nyt se kostautuu. Nyt 1,5 vuotta itsekseen asuneena voin todeta, että eihän tämä kamalaa ole. Joskus epämiellyttävää, mutta ei ylitsepääsemättömän vaikeaa. Tuskin silloin kukaan muuttaisi omilleen, jos itsenäistymisellä peloteltaisiin. Se on pelottavaa, mutta jokaisen tulee se kohdata. Ainakin jossain vaiheessa. Onhan aikuisuudessa se hyvä puoli, että asioihin pääsee vaikuttamaan. Enemmän kuin lapsuudessa.

Lapsuus on siis arvokasta aikaa. Vaikka sitä ei 5-vuotias tytön tylleröinen ymmärrä, niin ainakin sen ymmärtää myöhemmin. Lapsuus määrittelee hyvin pitkälti sen, mitä ihminen tulee olemaan tulevaisuudessa. Mä tekisin mitä vain, että jokainen lapsi maan päällä saisi elää ja kasvaa turvallisesti. Sehän ei tietenkään ole mahdollista, mutta aina voi ja pitääkin toivoa.

Sen lapsuuden kultaista aikaa osaa arvostaa vasta tässä iässä. Tietenkin kaikki ne, jolla lapsuus on ollut hyvä ja turvallinen. Musta tuntuu todella pahalta välillä kuulla, kun lapsi ei ole saanut olla lapsi. Tai, kun lapsi joutuu kokemaan sellaisia asioita, jotka ovat aikuisillekin hyvin rankkoja. Hyvin usein sitä miettii, miten rankkoja ne on lapselle. Vaikka välillä tuntuu, ettei oma lapsuus mennyt niin kuin oli toivonut, oon kuitenkin kiitollinen ja onnellinen siitä, että oon saanut hyvän kasvatuksen ja turvallisen kasvuympäristön ♥ Niiden ansiosta mä olen nyt tässä tällaisena. Ja se kaikki kiitos kuuluu rakkaille vanhemmille ja tietenkin isovanhemmille.

♥♥

Kuvat: we♥it

KIPEENÄ

Koskaan, ikinä, ei milloinkaan pitäisi sanoa ei koskaan, ei pitkään aikaan, pitkästä aikaa, millonkohan viimeks. Never say Never. Nimittäin meitsi tossa puolitoista viikkoa sitten kertoi videopostauksessa, kuinka olen pysynyt terveenä vuoden ajan. Ilman yhen yhtäkään flunssaa, nuhaa, vilustumista, kuumetta, vatsatautia. Ja niimpä, tadaa!!! Herään torstaina jäätävän kurkkukipuun, joka muuten yleensä kertoo siitä, että Hei sinä, flunssa iskee sinuun ihan kohta. Perjantaina 22.5 minä, Sanssu, 22 vee makaan sohvan pohjalla tekemättä mitään, lukuunottamatta niistämistä talouspaperiin.

Oliko tossa tarpeeksi kursivoitua ja lihavoitua tekstiä? Tässä mä tätä kaunista hymniä kirjoittelen sunnuntai-iltana, jo flunssan helpottaessa. Jostain se pirulainen muhun iski taas näin vuoden jälkeen ja olen itkenyt, kiukutellut, valittanu, ollut ärsyyntynyt, vittuuntunut ja väsynyt tähän oloon. Meidän piti eilen lauantaina osallistua eräisiin tupareihin, mutta tottakai mä olen flunssassa kerrankin. Nämä kauniit juhlat jäivät välistä ja me vieteltiin iltaa sitten Trivial Pursuitin ja Yatzin kera. En muista milloin oon ollut näin ärsyyntynyt tähän oloon. Olin jo unohtanut tän. Särkylääke ei auta, nenä vuotaa, on tukossa, en saa henkeä, yskittää, oksettaa, on paha olo ja itkettää. Kun sitä oloa ei pääse karkuun.

Lauantaina Jesse onneksi teki mulle aamupalaa, keitti kahvit, kävi kaupassa ja lenkitti Remyn kaikkina vuorokauden aikoina. Kaupasta hän kantoi mulle iki-ihanaa mustaherukkamehua, jota join lantrattuna kiehuvaan veteen. Ja ai että se alkoi jo helpottaa ♥ Pikkuhiljaa alan taas maistamaan ja haistamaan.

Kaikista eniten tässä episodissa mua ottaa päähän se, että mulla on ensi viikolla kevään viimeinen näyttö, jossa mä haluan tehdä kaikkeni ja ansaita sen kiitettävän. Koska se on mun alaa ja sitä mä parhaiten osaan. Mutta puolikuntoisena se on erittäin haastavaa. Toivonkin kaikella sydämellä ja rakkaudella, että mä olen maanantaina jo kunnossa. Tänään sunnuntaina mulla on ollut sata kertaa parempi olo kuin eilen. Vaikka välillä nenä kutisee ja vähän heikottaakin! Mutta olen jopa syönyt kunnolla, käynyt suihkussa ja Remyn kanssa kaksi kertaa pienellä lenkillä. Olen jopa jaksanut höpsötellä Jessen kanssa ♥ Tätä kirjoittaessa mulla tulee kuva, että olisin jotenkin vakavamminkin ja pitkäkestoisemmin sairas. Mutta tää on kamalaa. Vuosi sitten pääsin eroon siitä flunssakierteestä ja nyt pelottaa, että se iskee uudelleen.

Kuva: we♥it

Tämä viikonloppu meni siis sohvan pohjalla maatessa, valittaessa, itkiessä, litkiessä mustaherukkamehua ja niistäessä nenää. Toivottavasti olen edes saanut C-vitamiinin yliannostuksen mustaherukkamehusta ja omenoista. Jospa tää parempi olo johtuisi siitä..

Jonkin sortin angstausta tällä kertaa, mutta toivottavasti kestätte sen. Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille ja tsemppiä kevään viimeiselle viikolle ♥

Syvällistä, tiivistettyä pohdintaa

Kuukausi sitten toteuttamassani kyselyssä Syvälliset tekstit saivat eniten ääniä. Tässä tulee nyt osa 3, sillä edellisestä tekstistä on jo melkein kuukausi. Mun mieli on muuttunut tuossa kuukaudessa aika paljon.

Nyt elellään jo lokakuuta. Mä tossa kauhistelin miten tää vuosi on mennyt niin nopeasti. Juurihan me ilotuliteltiin vuotta 2013. Tää jos joku vuosi on ollut muutosten aikaa.

Kevät oli hulluttelun, itsensä etsimisen, hauskanpidon ja huumorin aikaa. Keväällä mulla oli aika monta rautaa tulessa ja jokainen viikko meni viikonloppua suunnitellessa. Tutustuin myös mitä parhaimpiin ja mahtavimpiin ihmisiin. Mun elämä ei koskaan ollut ollut tällaista. Viimeksi varmaan 2008-2009, mutta silloin olin vielä alaikäinen. Se oli kierre, josta mä en koskaan ajatellut pääseväni eroon. Mut sitten kaikki vaan muuttui.

Kesä oli ehdottoman rakkauden, huolenpidon, onnellisuuden aurinkoista aikaa. Kesä 2013 on ehdottomasti yksi parhaimmista kesistä! Musta on ihanaa kuluttaa aikaa huomaamalla toisesta ihmisestä koko ajan vain mitä ihmeellisempiä ja toinen toistaan parempia puolia. Muutamaan otteeseen tuli mietittyä, että ansaitseeko sitä tällaista ollenkaan. Kesällä mä pääsin myös kahdenkympin paremmalle (tai sitten ei) puolelle. Sitä me juhlitiin ystävien kanssa fiilistelen Sini Sabotagea ja pääsin viihteelle maailman parhaimman vaimon kanssa. Tuhannen kerran mainitsemani Nizzan reissu oli myös mitä huikein! Laatuaikaa perheen parissa ♥

Nyt syksy on rullannut omaa vauhtiaan ja mä olen viettänyt sen enimmäkseen mol.fi :n sivuilla ja pankkitiliä tuijottaen. Joka viikko olen tehnyt vähän suuremman tai pienemmän siivouksen, odotellut J:tä kotiin ja ainiin meillähän alkoi se Lihaton Lokakuu, joka lähenee nyt puolta väliä! Ruokavalion muutos ei vielä tunnu eikä näy omassa hyvinvoinnissa. Me ollaan Jessen kanssa keksitty vaikka mitä uusia herkkuruokia, joita aiotaan käyttää lokakuun jälkeenkin. Siitä päästäänkin siihen, että meillä alkaa jo puolivuotispäivä kolkuttaa ovella. Tuolle päivälle on jo pienoiset suunnitelmat, muttei ainakaan vielä mitään suurta. Sitä ennen oli tarkotus juhlia eräitä viiskymppisiä, käydä fiilistelemässä Stigiä Lohjan Amarillossa ja kipaista Länsi-naapurimaassamme.

Kuten olette varmaankin huomanneet, blogin postaustahti on aikalailla hidastunut ja pienentynyt. Kamera viettää suurimman osan ajastaan hyllyllä ja puhelimella otan kuvia lähestulkoon vain Instagramiin. Olen tässä miettinyt, olenko saanut tästä bloggaamisesta jo kaiken mitä lähdin hakemaankin? Oliko mun tarkoitus kirjoitella tätä vain kahden ja puolen vuoden verran? Haluan vielä kovasti jatkaa tätä, mutta inspiraatio on aivan hukassa. En kuitenkaan vielä aio luovuttaa tämän suhteen. Sitten vasta kun alkaa olemaan se pakkopostatajotain -fiilis tai kun ihan oikeasti alkaa vituttaa tää kirjottaminen niin voisin harkita blogin piilottamista.

Ton ylläolevan tekstin aloitin melkein kaksi viikkoa sitten jotenka tämänkin tekstin julkaiseminen venyy jos jonkin verran. Me ollaan nyt J:n kanssa päästy yksi askel lähemmäs tulevaisuutta ja ensi vuotta. Molemmat päästiin pääsykokeisiin kouluihin mihin haettiinkin. Mulle toi nyt oli aivan päivänselvää jo hakuvaiheessa, että pääsen kokeisiin, sillä jokainen hakija pääsee sinne. Työrintamallakin saattaa asiat muuttua. En kuitenkaan halua vielä hehkuttaa, sillä mikään ei ole vielä varmaan ja lukkoon lyötyä. Mä olen kuitenkin innoissani tulevasta vaikka en olekaan ihan varma mitä se tulee olemaan.

Viimeinen viikko on taas ollut todella vaikea enkä mä jaksa alkaa edes selittelemään tai sen enempään murehtimaan sitä. Vaikeat ajat alkaa kuitenkin loppupeleissä painamaan niskan päälle, mutta onneksi tuossa on tuo toinen ja yhdessä me näistä kaikista selvitään ♥

Mutta viikonloppuna me irtaudutaan arjesta (okei, mistä arjesta?) ja lähdetään meidän ihkaensimmäiselle honeymoonille! Ei me nyt ihan naimisiin olla menty, mutta siksi me tota matkaa kutsutaan! Viikon päästä onkin meidän virallinen puolivuotis -päivä ja siitä muutama viikko eteenpäin niin tiedossa olis vähän Samia Hartwall Areenalla ja murusen 23-vuotissynttärit. Kaikkea kivaa siis tiedossa loppuvuodeksi (tai no ainakin muutamaksi viikoksi eteenpäin).

Jotain syvällisen tapaista ja vähän tulevaa viikonloppua!

Morjenttes! Mulla tuli tänään sellainen fiilis, että voisin kirjoittaa vaihteeksi vähän syvällisempiä juttuja. Oon paljon miettinyt mitä kaikkea tänne kirjoittaisin, sillä blogini on kuitenkin julkinen. Oon myös miettinyt, että muuttaisin blogini yksityiseksi, koska ahdistaa ajatus siitä, että kuka vain voi lukea näitä mun juttuja täällä. Senpä takia mun täytyy myös miettiä mitä kaikkea tänne viitsin kirjottaa. Tähän asti olen mielestäni kirjoittanut kuitenkin aika pinnallisia juttuja: viikonlopun menoja, uusia ostoksia, ystäviä, rakkautta ja lemmikkejä. Muutaman postauksen olen kylläkin kirjoittanut tulevaisuuden ja nykyhetken aiheuttamasta tuskasta ja tietty muutamasta suuresta riemun kiljahduksesta!

Kirjoittaminen on ollut lähellä mun sydäntä ala-asteesta asti. Äidinkielen tunnit oli amikseen asti mun lempparitunteja, sillä tykkäsin kirjoittaa asioita sekä fiktiivisesti että tositapahtumien pohjalta. Jossain vaiheessa kirjoitin myös pieniä runoja, mutta sekin jäi aika lyhyeen. Ne 'runot' kertoivat teiniajan angstista, draamasta ja rakastumisesta (tässä vaiheessa winampista alkaa soimaan Star Academy - Parce Qu'On Vient De Loin ja mulla vierähtää kyynel poskelle).

Oon täs vähän väliä puhunut eri ihmisten kanssa muutosta muualle. Oon siitä jotenkin niin innoissani, mutta en enää halua suunnitella mitään tulevaisuuden varalle, koska elämällä on omat suunnitelmat minkä mukaan se menee ja niille ei aina vain voi mitään (ja nyt kaikille uteliaisuuden kuninkaille tiedoksi: en ole lähiaikoina muuttamassa mihinkää enkä edes suunnittele sellaista vähän aikaan. Kunhan saan omat asiani täällä järjestykseen ja asiasta riippuvaiset seikat sujuvat niin muutto on yksi vaihtoehto). Toisaalta muutto muualle pelottaa, mutta toisaalta haluisin niin kovin pois tästä paskakylästä. Vaikka mun kaikki rakkaat ystävät ja perhe asuu täällä niin en mä halua loppuelämääni täällä lymytä. Mulla on ylä-asteesta asti ollut todella huono itsetunto ja oon aina ollut todella epävarma itsestäni. Näihin molempiin on syynsä ja oon lähes koko elämäni ajan taistellut näiden kanssa.

Kaikesta huolimatta mulla on silti tosi paljon kavereita ja tuttuja täällä Lohjalla. Ylä-asteella mun paras kaveri oli lojaaleista lojaalein ja pisti helposti vittuilijoille luun kurkkuun. Siitä mulle tuli tosi hyvä ja tärkee fiilis ♥ (Jos kyseinen henkilö lukee tän niin toivottavasti tunnistaa tästä itsensä ;)) En mä siis ihan kamala/ruma ihminen voi olla jos joka kaupungilla kiertelyn aikana tulee vähintään pari ihmistä vastaan kelle moikata. Ja jonkin verran on noita kaksilaihkeisiakin jaloissa pyörinyt niin kyllä sekin jotain kertoo.

Vaikka iän myötä mun itsetunto on ollut nousussa, mietin aina mitä muut musta, mun käytöksestä ja pukeutumisesta ajattelee. En uskalla julkisesti olla onnellinen ja riemuita elämästä, koska aina pelkään, että jollain on siihen jotain negatiivista sanottavaa. Nykyäänkin kaupungilla pyöriessäni musta tuntuu, että mua katotaan jotenkin päästä varpaisiin. Mun elämään eniten vaikuttanut ihminen kuitenkin sanoi mulle aina 'susta vaan tuntuu siltä' (toivottavasti tämäkin henkilö tunnistaa itsensä :)♥). Ystävien ja rakkaiden ihmisten lähellä tunnen itseni kuitenkin melko itsevarmaksi ja monet on sanonukin, että 'älä elä sen mukaan mitä muut ajattelee' ja niin mun täytyisikin tehdä.

Tänä päivänä olen kuitenkin onnellinen kaikesta siitä mitä mulla on, miten tärkeä, tukeva mun perhe on ollut ja miten mun ystävät on kehuneet ja kannustaneet kaikessa eteenpäin ♥

Jotta ihmiset eivät nyt saa aivan epätoivoista kuvaa mun elämästä ja ihan näin tunnelman kevennykseksi mennään aiheesta kukkaruukkuun ja laitetaan tähän loppuun vielä varsin menevä biisi:

Tulevasta viikonlopusta on tulossa todennäköisesti melko vauhdikas, sillä tiedossa on kahden murusen valmistujaiset ja niiden juhlimista. Saan siis viettää viikonloppuni tärkeiden ihmisten seurassa ja nauttia vain hetkestä. Onneksi sain ostettua noi lahjatkin suht ajoissa, ettei niistä sitten tarvitse stressata!

Nyt ihanaa loppuviikkoa ja viikonloppua teille kaikille! Palaillaan ♥
Kuvat: we♥it