OHI ON

Mun piti kirjoittaa tää postaus jo kaksi viikkoa sitten, mutta kirjoittaminen on muuttuneiden opiskelujuttujen myötä jäänyt ja mulla ei oikeastaan ole kovinkaan suurta inspistä kirjoitella tällä hetkellä. Toteutan tätä postausta kuitenkin juuri nyt! Ps. oon tosi pahoillani näistä pikselimössökuvista.

OHI ON tarkoittaa siis sitä, että 2,5 viikkoa sitten multa loppui koulu. Sehän tarkoittaa sitä, ettei mun tarvitse enää ajella 40 min koulumatkaa kaksi kertaa päivässä. Kaikki ne aamuruuhkat, tietyöt ja Kehä 3 onnettomuudet on toistaiseksi historiaa ja voin vain iloita lyhyestä työmatkastani nykyiseen harjoittelupaikkaan. Enää ei siis tarvitse istua minuutin minuuttia koulunpenkillä vaan voin suorittaa koulutuksen loppuun käytännön harjoittelulla. Mä kun en koskaan oo ollut koulunpenkillä-istuja.

On tässä loppumisessa kuitenkin monta haikeaakin puolta. Mulla tulee oikeasti ikävä koulukavereita, joista suurin osa asuu ihan eri suunnassa, kuin meitsi. Opiskeluiden aikana tutustuin aivan ihaniin ihmisiin, joista löytyikin muutama ihan elinikäinen ystävä. Lisäksi meidän iki-ihanaa tutor-opettajaa tulee ikävä: Häntä, joka piti aina niin hyvää huolta ja jaksoi hoitaa opiskelijoiden murheita ja huolia. Meidän oma opettaja on ymmärtänyt ja kannustanut mua loppuun saakka ja saanut mut ihan oikeasti uskomaan itseeni. Olen todella kiitollinen meidän opettajalle ja mun parhaille luokkakavereille tästä vajaasta kahdesta vuodesta. Toivon kaikille oikein lämmintä tulevaisuutta, onnellisuutta ja terveyttä. Niin ja nähdäänhän me vielä ainaki osan kanssa joulukuun valmistujaisjuhlassa ♥

Mitä sitten seuraavaksi? Mulla on harjoittelua jäljellä vielä 2,5 viikkoa, joista kolme päivää menee näyttöä tehdessä. Yhden osan näytöstä tein jo perjantaina ja musta tuntuu, että sen osion vois kokonaan heittää roskikseen. On mulla onneksi vielä kolme päivää aikaa tsempata ja toimia täysillä. Harkan mukana tekemättä on vielä näytön suunnitelma ja yksi koulutehtävä. Viimeiseen astin koitan todella tsempata, mutta alan pikkuhiljaa hiipumaan ja huomaan meneväni matalimmasta kohdasta aitaa. Mulla on kuitenkin kotona niin parhaat kannustusjoukot, että niiden avulla selviän tästä viimeisestäkin osiosta varmasti kunnialla.

VIIMEINEN HAASTE

Nimenomaan. Tällä erää opiskeluiden viimeinen haaste eli viimeinen työssäoppiminen, näyttö ja arviointi.

Viime keskiviikkona aloitin viimeisen työssäoppimisen lastenohjaaja-opinnoissani. Viimeinen tutkinnon osa koskee monikulttuurista työtä, jota voidaan tehdä vieraista kulttuureista tulevien lasten ja perheiden kanssa. Jakso sisältää lähiopetuspäiviä, 7 viikon työssäoppiminen ja vähintään 3 päivää kestävä tutkintotilaisuus. Voiko oikeasti olla, että mulla tulee ikävä näitä opiskelupostauksia, kun selitän tän kaiken näin tarkkaan?

Eli tosiaan: viimeisiä viedään. Ensi viikolla mulla on vielä viimeiset koulupäivät ja loppuajan opinnoista olenkin päiväkodissa työssäoppimassa. Tarkoitus olisi valmistua tammikuussa ja saada opinnot suoritettua joulukuuhun mennessä. Oon jo vähän kerennyt kattelemaan työpaikkoja ja suunnittelemaan valmistujaisia.

Osa mun luokkakamuista on jo valmistunut, mutta onneksi vielä joulukuussa nähdään joulujuhlan merkeissä koko poppoon kanssa. Muutaman kanssa oon ihan ystävystynytkin ja nähdään kyllä vielä varmasti kaikkien opiskeluiden jälkeenkin!

Mutta nyt siis alkaa pikkuhiljaa tämä syksyn rumba helpottamaan, kun niin vähän on enää jäljellä. Tietenkin keskityn täysillä viimeisiin metreihin ja onhan mulla vielä muutama tehtäväkin tekemättä ja se työnhaku kesken. Pääosin kuitenkin meno rauhottuu ja pääsen/jaksan keskittyä tähän blogiinkin syvemmin. Kertokaahan siis, mistä voisin kirjoittaa postauksia? Laita kommenttia tän postauksen kommenttikenttään ♥

Kuva: we♥it

NELJÄ KAUTTA VIIS!

Mulla päättyi viime perjantaina opiskeluiden toiseksi viimeinen harjoittelu. Kyseisen harjoittelun suoritin päiväkodissa perehtyen erityisesti tukea tarvitseviin lapsiin. Olin ryhmässä yhteensä 5 viikkoa. Neljäs tutkinnon osa on siis kolmikantakeskustelua vaille valmis. Tällä viikolla aloitankin jo uuden ja viimeisen harjoittelun!

Päiväkoti, jossa suoritin viimeisimmän harjoittelun oli mulle jo ennestään tuttu. Olin suorittanut siellä opiskeluideni ensimmäisen harjoittelun, joten lapsiryhmässä ja koko päiväkodissa oli osaksi tuttuja lapsia ja aikuisia. Luulen, että se helpotti tosi paljon harjoittelun aloittamista. Ryhmässä oli reilut parikymmentä lasta ja kolme aikuista.

Ensimmäisellä viikolla sain todella suoran palautteen toiminnastani ja heräsin siihen kyllä heti. Aloin vain tekemään enkä kerennyt ajattelemaan ollenkaan. Sain itselleni ohjeen, joka kertoi, että mä en voisi tehdä mitään niin väärin, ettei sitä pystyisi korjaamaan. Se ensimmäinen palaute ja tuo ohje oli kyllä yksi parhaimpia, mitä harkan aikana sain, sillä se herätti mut tähän todellisuuteen ja sain siitä tosi hyvän inspiraation aikaiseksi.

Sen palautteen jälkeen toiminkin kuin kuka tahansa päiväkodin työntekijöistä. Muutaman kerran meni sormi suuhun, mutta sain siihen heti apua ja tukea. Musta oli tosi kiva, että tuolla ei kukaan katsonut kieroon ja mua oltiin aina valmiita auttamaan. Saavutin kaikki asettamani tavoitteet ja tein mielestäni vielä enemmänkin.

Näyttöviikkokin meni aivan mainiosti ja suunnitelmien mukaan. Kysyin vielä tiimiltä, että voisiko vielä olla jotain, missä voisin parantaa. Sain vastaukseksi asioita, jotka ovat vielä hienosäätämistä eli mulla on siis kokonaisuus jo hanskassa. Aina voi mun mielestä kuitenkin parantaa!

Nyt mulla on siis 4/5 osaa opinnoista suoritettu ja keskiviikkona tartun vielä viimeisen haasteeseen. Kiitän vielä kyseistä päiväkotia ja varsinkin omaa tiimiä harjoittelun toteutumisesta ♥

SYVÄLLISTÄ

Tällä kertaa postausta hieman pintaa syvemmälle. Oon aikaisemminkin kirjoitellut näitä syvällisiä, herkkiä ja samalla myös kirpaiseviakin tekstejä. Ihan kaikkea en täällä kuitenkaan halua julkaista, vaikka mielestäni olenkin melko avoimesti blogiani kirjoitellut. Nyt tuleekin vähän pidempi, tekstintäyteisempi postaus, olkaa hyvä:

Kävelen kotia kohti hiekkaista tietä. Matkalla saa taas arpoa, mistä kautta pääsee kotiin, sillä kotiamme ympäröivät tällä hetkellä mittavat työmaat. Autolla pääsee ihan mukavasti, mutta kävelytie on milloin mistäkin aina poikkastu. Pääsen kuitenkin tuttua reittiä kotipihaamme. Mua itkettää. Kyynelet meinaavat saada musta otteen, mutta mä pidättelen enkä anna niiden tulla. Nyt mä en itke. Olen epäonnistunut, vaikka tunsin olevani onnistunut ja parhaimmillani. Annoin itsestäni enemmän, kuin koskaan aiemmin viimeisen puolentoista vuoden aikana. Välillä tuntuu, ettei vaan riitä olla minä. Pitäisi olla joku toinen. Rohkeampi ja toimeliaampi. Mikä hemmetti siinä on, että niistä omista peloistaan ei pääse yli?

Kuten olen täällä joskus kirjoittanutkin, niin mä olen ollut sellainen koululaistyttö, jolle huudeltiin pitkin pihoja ja käytäviä, kommentoitiin ulkonäköä ja puhjottiin pyörän renkaat. Olen toiminut myös itse siinä virassa, joka huutelee muille ja mä ajattelen näin jälkeenpäin, että se oli jonkin sortin avunhuuto mun pahaan oloon. En näistä ole koskaan kenellekään aikuiselle puhunut. Vanhemmat ja opettajat kuitenkin tiesivät mulle huudetuista kommenteista koulussa ja siellä tehdyistä ilkeistä teoista. Ylä-asteen tapahtumat jättivät muhun ison jäljen, eikä se tunnu lähtevän. Ne muuttivat mua todella ja mä en tule enää koskaan olemaan se sama ihminen, mitä mä olin ennen sitä. Esimerkiksi ala-asteella mä en koskaan ymmärtänyt, miksi ihminen on ujo ja pelkää puhua muille. Nyt mä ymmärrän sen. Oon ymmärtänyt sen viimeiset 9 vuotta. Vieraille ihmisille puhuminen on mulle jotain ihan järkyttävän vaikeaa. Mä pelkään ihan hirveesti sitä, mitä muut musta ajattelee. Mä pelkään tulla arvosteltavaksi ja naurunalaiseksi. 

Viimeisen puolentoista vuoden aikana mä olen onneksi päässyt puhumaan näistä hyvinkin avoimesti. Mulle on tullut sellainen tunne, että vihdoin mä uskallan avata suuni ja mua kuunnellaan. Niin paljon nää tapahtumat on vaikuttaneet mun elämään. Nyt mä en enää halua niiden vaikuttavan. Ainakaan näin negatiivisesti. Tää opiskeluaika on ollut mulle tähän asti elämän vaikein ja rankin kokemus. Mutta samalla se on ollut todella avartava ja opettava. Tämän opiskelun aikana mä olen löytänyt itsestäni puolia, jotka ei ole koskaan aikaisemmin tulleet esiin. Olen kokenut onnistumisia, mutta myös epäonnistumisia. Olen nauranut ja hassutellut, mutta myös itkenyt ja pelännyt. Mä olen joutunut tekemään asioita, jotka ei ole musta niin kivoja. Mä olen opetellut haastamaan itseäni. Samalla olen päässyt tekemään niitä juttuja, mitkä on oikeasti mulle tärkeitä ja mieluisia. Olen saanut valtavasti tukea ja neuvoja. Apua on ollut tarjolla aina, vaikka en aina ole kokenut tarvitsevani sitä. Välillä olen yrittänyt ja tehnyt liikaa. Aina en ole apua pyytänyt, vaikka olisin sitä todella tarvinnut.

Olen oppinut itsestäni ja muista ihmisistä. Olen oppinut tästä työstä. Olen saanut elinikäisiä ystäviä ympärilleni ♥ Olen monta kertaa todennut, että "tää ei ole mun juttu". Mutta luovuttanut en ole. Enkä aio. Mä oon oppinut sen, että kaikessa mieluisessa hommassa mitä tekee, on myös yleensä jotain sellaista, mistä ei pidä. Toisin sanoen kaikissa jutuissa on aina puolensa. Vaikka välillä joutuukin tekemään niitä ei-niin-mieluisia juttuja, niin ne hyvät ja mieluisat jutut on aina palkinto ja vastapaino sille epämiellyttävälle hommalle. Se on yksi suurista asioista, mitä mä oon tämän matkan aikana oppinut. Ei siis pidä luovuttaa, vaikka jokin juttu ei mene ihan niinkuin on suunnitellut. Tärkeintä on, että pyrkii tekemään aina parhaansa. Ja niin mä olen tehnyt!

Näiden opiskeluiden aikana olen tehnyt sekä epämiellyttäviä että miellyttäviä juttuja. Monessa asiassa olen ylittänyt itseni ja ollut itsestäni ylpeä. Niiden onnistumisten välistä löytyy muutama epäonnistuma, mutta loppupeleissä olen yrittänyt unohtaa epäonnistumiset ja oppinut niistä. Olen oppinut menemään eteenpäin ja yrittämään uudestaan. Monta kertaa olen uhannut lyödä hanskat tiskiin, mutta mun luonne ei salli mun tehdä sitä. Näihin juttuihin on myös auttanut maailman parhaimmat luokkatoverit, perhe ja Jesse ♥ Kerta toisensa jälkeen mua on tsempattu eteenpäin ja se on ollut mulle todella tärkeää. On paljon hetkiä, jolloin usko omaan itseensä loppuu. Siinä vaiheessa ympärillä olevien ihmisten usko on korvaamatonta.

Tälläkin hetkellä käyn taistelua itseni ja näiden juttujen kanssa. Mulle on sanottu todella useasti, että olen liian ankara itselleni. Että pitäisi olla armollisempi. Oon myös kuullut, että otan nää jutut ihan liian vakavasti. No, kyllä mä varmaan sitten otan. Otan varmaan koko elämän liian vakavasti. Pitäisi ehkä vähän hellittää ja katsoa sitten, särkeekö kroppaa iltaisin ja meinaako lenssu painaa koko ajan päälle. Täytyy oppia nauramaan itselleen ja antamaan aikaa.

Opinnot on jo loppusuoralla, mutta kunnollista helpotusta en koe ennen, kuin olen saanut viimeisenkin tutkintotilaisuuden suoritettua. Tätä harjoittelua mulla on vielä kaksi viikkoa jäljellä ja sen jälkeen suoritan kolmen päivän näytön. Siihen heti perään aloitan opintojeni viimeisen työssäoppimisen, joka kestää 7 viikkoa ja siihen päälle yhden viikon näyttö, joka onkin opiskelujeni viimeinen. Tsemppiä mulle siis joulukuuhun saakka! Elämässä on ollut jo monta mutkaa ja ylitsepääsemättömyyden tunnetta, mutta aina näistä on selvitty. Enköhän mä tästäkin selviä hengissä! ;)

ARVIOINTI

Nyt on 3/5 tutkinnon osasta saatu virallisesti valmiiksi. Jäljellä on vielä kaksi, joista toinen on tavoitteena saada päätökseen syksyn aikana ja viimeinen tutkinnon osa päättynee tammikuun aikana. Kaksi viimeistä osaa ovat siis valinnaisia eli olenpa nyt virallisesti suorittanut nämä ns. pakolliset opinnot, wohoo! (kaksi valinnaista on kuitenkin pakollisia.)

Eilen pidimme kokouksen aamu- ja iltapäivätoiminnan ohjauksen tutkinnon osasta, jonka suoritin viime toukokuussa iltapäiväkerhossa. Kokous kesti yhteensä 2 tuntia kovien keskustelujen ja satunnaisten pähkäilyjen jälkeen. Lopputulokseen olin oikein tyytyväinen.

Sain paljon palautetta. Olen työntekijänä rauhallinen, hyvä kuuntelija. Tulen toimeen kaikkien työkavereiden kanssa ja otan tarpeen vaatiessa kontaktia heihin. Tunnen erilaisia menetelmiä, tosin olen hieman arka vielä käyttämään niitä monipuolisesti ja luovasti. Osaan toimia lasten kanssa ja asettaa heille rajat. Olen hyvänä esimerkkinä ja korostan kestävän kehityksen merkitystä lapsille. Eettisen kasvun tukeminen on mulle henkilökohtaisesti tärkeää, joten opetan lapsille sääntöjä ja ohjaan heitä kunnioittamaan muita ihmisiä ja olemaan suvaitsevainen.

Kehittämiskohteita on vielä heittäytymisessä, itsenäisessä ja luovassa työskentelyssä. Tarvitsen aika paljon vielä tukea toiminnan suunnittelussa. Osaan arvioida itseäni mainiosti. Toimin vastuullisesti ja olen luotettava työntekijä.

Kuten sanoin: olen lopputulokseen oikein tyytyväinen ja täysin samaa mieltä arvioijien kanssa. Nyt siis kohti uusia haasteita! Ihanaa viikon jatkoa ♥

FAKTOJA MINUSTA

Mä tykkään ihan hirmuisesti lukea muiden faktapostauksia. Edellinen faktapostaus on tammikuulta ja se on Jessen kirjoittama. Postaukseen pääset tästä! Olen joskus aikaisemmin tehnyt itse tällaisen postauksen, mutta jostain syystä en nyt löydä sitä blogini syövereistä. Tässä kuitenkin jokunen fakta minusta, olkaa hyvä ♥

1. En ole varma olenko kahviaddikti. Aamukahvi mun on pakko saada. Ilman sitä seuraa koko päivän vaivaava hedari. Mutta jos juon yhtään enempää, kuin sen yhden kupin, laattausrefleksi on lähellä.

2. Tämä blogi on ollut pystyssä helmikuusta 2011. Vanhoja postauksia olen poistellut rankalla kädellä, koska en halua muistella tiettyjä asioita menneisyydestäni.

3. Käytän miesten dödöä. Ihan vain sen takia, että naisten dödöt ei pidä mun hajuja kurissa.

4. Pelkään ilmapalloja. Tai oikeastaan niiden pamahtamista. Niiden ollessa lähettyvillä saan hirveän ahdistuskohtauksen ja haluan nopeasti kauemmas. Itkukaan ei aina ole kaukana.

5. En ole alunperin näin ujo, mitä monet luulee. Koulukiusaaminen ylä-asteella teki musta tällaisen. Eräs ihminen sanoi mulle reilu kuukausi takaperin, että tarvitsen ammattiapua ujouteni hoitamiseen (???)

6. Meen tulevana kesänä ensimmäistä kertaa festareille. Ihan oikeesti, 23-vuotiaana.

7. Mulla on oikeasti aika korkea kipukynnys, mutta reisitatuointini tekeminen teki todella kipeää loppuvaiheessa.

8. Mut on kasvatettu todella hyvin. Jokainenhan meistä tekee virheitä, mutta ne ei välttämättä liity kasvatukseen millään tavalla. Kiitos isin ja äidin ♥

9. Tunnen itseni jo todella vanhaksi. Olen alkanut vimmatusti rasvaamaan ihoani joka paikasta. Pelkään ryppyjen ilmestymistä ja ihon roikkumista..

10. Hyvällä tuurilla saatan valmistua nykyisistä opinnoistani jo tämän vuoden puolella!

OPISKELUUN SYVENTYMISTÄ

Meitsi sai tiistaille vapaapäivän töistä, joten ajattelin paneutua opiskelujuttuihin. Opiskelen tällä hetkellä itselleni tutuinta ja turvallisinta osa-aluetta eli koululaisen aamu- ja iltapäivätoiminta. Vaikka työ onkin mulle käytännössä tuttu, niin asiakirjoista ja muista periaatteellisista jutuista mulla ei ole mitään käryä.

Sain siis töistä ison pinkan kaikenlaista materiaalia päiväohjelmasta, toimintasuunnitelmasta, toimintakertomuksesta, perusopetuksen aamu- ja iltapäivätoiminnan perusteista ja lakiasioista. Voi hyvinkin olla, että näillä mä meen ja pärjään jo pitkälle. Noista täytyisi vain ne oleellisimmat asiat kirjata ylös suunnitelmaan ja ottaa huomioon omissa ohjaamissani toimintahetkissä. Ei mikään pikku juttu, mutta mä otan mielelläni haasteen vastaan ja lupaan tehdä parhaani, koska tän mä oikeasti osaan. En edes jaksa enää miettiä edellistä näyttöä, koska sehän meni oikeasti ihan perseelleen.

Meidän kauniissa suunnitelmassa on siis 21 laatikkoa täytettävänä ja mä täytin aamupäivän aikana ruhtinaalliset 5 laatikkoa. Ja se muuten saakin riittää siltä erää, koska mä en jaksa keskittyä kovin pitkiä pätkiä. Onhan siinä jo melkein 1/3 täytetty. Sen sijaan aloinkin etsiä netistä vaihtoehtoja näyttöviikon toimintahetkille: liikunta, askartelu ja satuhieronta kuuluu mun suunnitelmiin toteuttaa näyttöviikolla.

Näiden koulujuttujen tekeminen on mulle aika haastavaa. On todella raskasta avata kone, kun tietää, että siellä on hirveet lomakkeet täytettävänä. Mulle käy usein niin, että työhön päästyäni teenkin ahkerasti hommia aikaan katsomatta. Tiistaiaamuna pääsin jo ihan hyvin alkuun. Mulla on tämä viikko aikaa täyttää toi suunnitelma ja tehdä yksi tehtävä. Suunnitelmaan kun on mahdollista liittää tekemiään tehtäviä tukemaan ammatillista osaamistaan.

OPISKELUN TAIKAA

Vähän postausta siitä, mitä mun opiskelulle kuuluu tällä hetkellä. Sain viime viikolla saatettua loppuun toisen tutkinnon osan. Rehellisesti sanoen olen vain tyytyväinen, että se on ohi. Vaikkakin kyseinen alue ei tuntunut mun jutulta, oon onnellinen siitä, että sain suorittaa harjoittelun ja kokea millaista on työskennellä perheiden kanssa.

Tästä ei siis ole suunta kuin ylöspäin. Seuraava tutkinnon osa onkin mulle tuttu ja harjoitteluun liittyvät asiat on aika hyvin selvillä. Otan tavoitteekseni kehittyä työssäni ja omassa toiminnassani. Jotka on muuten aika perusjuttuja mulle. Olen hyvin avoin seuraavaa näyttöä kohden. Parasta on, kun kyseinen alue on se mun juttu ja vahvuus.

Kevään koulupäiviä on jäljellä enää kolme. Ja sen jälkeen alkaa harjoittelujakso, josta suuntaan suoraan koulukesälomalle. Kesätöistähän mulla ei ole vielä varmuutta, mutta toivottavasti pääsen taas vetämään leirejä koululaisille, kuten viime vuonna.

Syksyllä koulu jatkuukin valinnaisten merkeissä. Valitsin itse erityisvarhaiskasvatuksen, koska se tuntuu mielenkiintoiselta ja oon saanut hyvää palautetta erityislasten kanssa. Valinnaista kruunaa myös se, että haluaisin vielä kouluttaa itseni erityisohjaajaksi. Sitä katsotaan sitten enemmän, kun olen tämän saanut suoritettua loppuun. Keskustelin eräs päivä opettajani kanssa opiskelujen sujuvuudesta, eikä hän vielä osannut sanoa milloin valmistun. Sen hän kuitenkin osasi sanoa, että saan paperit aikaisemmin kuin alunperin piti.

Eli mun opiskelut jatkuu ihan normaalisti ja aikataulun mukaan. Tällä hetkellä tuntuu, että kaikki mun harjoittelut on tehnyt musta uuden ja vähän erilaisen ihmisen. Vaikka mun haasteet ja "ongelmat" on vielä täysin samoja, kuin vuosi sitten, tunnen olevani jo paljon varmempi ja rohkeampi kuin alussa. Ja tätä samaa palautetta sain tällä viikolla opettajaltani ♥

KOULUJUTTUJA

Mun työssäoppimisjakso on ohi ja näytöstäkin jäljellä enää yksi päivä, joka koittaa huomenna. Olen siis viimeisen kuuden viikon aikana työskennellyt ja ollut tutustumassa seurakunnan lapsityöhön. Olen saanut mahdollisuuden olla mukana erilaisissa kerhoissa ja nähdä erilaisia toimintatapoja ja ohjaajia.

Seurakunta yllätti mut täysin positiivisesti. Miten hankalaa mun olikaan mennä sinne, vielä hankalampaa on lähteä sieltä pois ja palata koulunpenkille. Mulla oli ne omat tietyt ennakkoluulot sitä kaikkea kohtaan, mutta olen aina luullut kaiken aivan väärin ja ennakkoluulot ovat osoittautuneet turhiksi. 

Olen jakson aikana saanut tutustua mahtaviin lapsiin ja heidän perheisiin, niiden lisäksi myös mahtavaan lastenohjaaja-tiimiin, työkavereihin ja ohjaajiin! Alusta asti mun opiskeluja on tuettu aivan täysillä ja mulle on osoittautunut mahdollisuus tutustua seurakuntatyöhön laajemminkin! Olen päässyt mukaan erilaisiin kokouksiin ja koulutuksiin. Myös piispan tarkastus osui sopivasti tälle jaksolle.

Seurakunnalta olen saanut paljon materiaalia tulevaan oppimiseen. Olen saanut askarrella itselleni kahdet erilaiset jumppakortit ja laulukalat, jotka tosin ovat vielä vähän kesken. Sen lisäksi olen saanut läjän lukemista kerholta ja ohjaajaltani. Virsikirjan, Raamatun, Katekismuksen ja kirkon VAKE:n Lapsi on osallinen olen saanut itselleni.

Kaiken materialismin ja kannustavan työtiimin ansiosta olen panostanut tähän jaksoon ja sen tutkintotilaisuuteen ja pistänyt siihen kaiken aikani ja voimani. Olen käyttänyt hirmuisesti aikaa koneella kirjoittaen päiväkerhon päiväohjelmasta, hartauksien suunnitelmista, näyttöviikon suunnitelmasta, näyttöviikon arvioinnista, oman toiminnan/suunnitelmien/toteutuksien arvioinnista ja näin ollen olen ollut koko ajan kartalla siitä, mitä täytyy tehdä ja milloin.

Tämä harjoittelujakso on tehnyt musta niin paljon avoimemman ja spontaanimman kaikelle! Oon rohkaistunut aivan älyttömästi ja oppinut olemaan oma-aloitteinen. Olen myös täsmällinen ja hyvin joustava. Jakson aikana olen saanut olla mukana kerhojen toiminnan suunnittelussa, toteuttamisessa ja olen kerhoissa saanut itsekin toteuttaa itseäni ja ajatuksiani.

Tänään torstaina oli mun viimeinen päivä pienempien kerhoryhmässä. Vein viimeisen päivän kunniaksi Carneval-keksejä lapsille. Vastapalveluksi minulle laulettiin Tahtoisin toivoa sinulle -laulu, eikä muuten ollut kyyneleet kaukana. Kerhon lopuksi sain vielä lapsilta ja ohjaajilta lämpimiä haleja ja haikein, mutta myös onnellisin mielin lähdin kerholta. 

Huominen päivä on vielä jäljellä ja aion vetäistä sen täysillä. Olen niin ylpeä itsestäni, etten varmaan koskaan aikaisemmin ole ollut. Hyvillä mielin lähden vielä huomiseen päivään ja maanantaina palaan koulunpenkille kokemusta rikkaampana, rohkeampana, onnellisempana ja ylpeämpänä.

Kiitos kaikille, jotka tekivät jaksostani mahdollisen ja suorittamisen arvoisen. Jossain me vielä nähdään ♥

AJATUKSIA OPISKELUSTA

Nyt kun olen kirjoittanut syvällisempää postausta meidän muutosta Espooseen ja meidän parisuhteesta, niin voisin tällä kertaa kirjoitella vähän ajatuksia tästä mun opiskelusta ja avata sitä miksi aloin opiskelemaan juuri tätä alaa.

Mä niinkuin lähes kaikki muutkin lapset ja nuoret tässä maassa olen käynyt peruskoulun ylä- ja ala-asteen. Ennen koulua mä olin päiväkodissa. Mulla on omista päiväkotiajoista aika hyvät ja ihanat muistot. Muistan elävästi meidän ulkoiluhetket, ruokailun, leikkiajan ja lepohetket. Muistan myös lähes kaikki sen aikaiset ystävät ja kaverit, joihin tulee vieläkin välillä törmättyä Lohjalla ollessani. 

Kun ylä-asteella tuli ajankohtaiseksi kaksi viimeistä kouluviikkoa ja niihin liittyvä tet-jakso, mä tiesin heti, että haluan mennä päiväkotiin. Juuri siihen päiväkotiin missä itsekin olin. Tuo päiväkoti ei ollut ulkoisesti muuttunut lähes miksikään. Sisälle oli tullut enemmän tilaa ja no, ehkä oli vähän sisustus ja tavarat muuttunut. Mutta muuten kokoonpano päiväkodissa oli lähes sama. Tuossa päiväkodissa oli myös yksi hoitaja, joka oli mua joskus hoitanut. Mä ihastuin siihen päiväkotiin, lapsiin, työkavereihin ja yleisesti siihen päiväkotityöskentelyyn. 15-vuotiaana oli siis mun ensimmäinen kosketus tähän alaan ja siinä samassa kosketuksessa mä muuten aloin juomaan kahvia.

Ylä-asteen päätyttyä mä hain kuitenkin lukioon. Siksi, koska suurinpiirtein muu suku ja perhe oli käynyt lukion, niin munkin piti. Toisaalta, en mä myöskään tiennyt mihin muuallekaan olisin hakenut. Pääsin lukioon varasijalta ja silloin mä jo tiesin, että tää tie olisi tuhoontuomittu. Ensimmäisen jakson jälkeen keskiarvo tippui 7,09:stä 4,70:ään. Ahdistusta, itkua, huutoa. Mä en halunnut enää mennä sinne, joten mut passitettiin opon puheille. Tai oikeastaan opo otti mut puheilleen. Mä tiesin jo hakiessa, etten selviä siitä, enkä halua mennä sinne. Jotenkin mä en saanut muuta vaihtoehtoa. Opon puheiden jälkeen mun keskiarvo kuitenkin nousi siitä 4,70:stä 5,60:een.

Opo ehdotti mulle valmistavaa koulutusta ammattikoulusta, joka kestäisi reilu puoli vuotta. Muutama viikko opon tapaamisesta mä sitten menin haastatteluun ja koulutuksen opettaja ja koulun kuraattori ottivat mut mielellään sisään. Ja mä tykkäsin siitä heti ensimmäisestä koulupäivästä lähtien. Siellä opiskelu oli reilua, avointa ja kun jokainen meistä tuli eri lähtökohdista, se otettiin huomioon opetuksessa. Lisäksi mä sain sieltä ihania ystäviä. Todella pian tuli taas se valinta: Mihin mä tästä jatkan? Mua ahdisti, pelotti. Mutta mua autettiin. Pääsin tutustumaan Hyvinkään Maatalousopistoon, Järvenpään Seurakuntaopistoon ja myös päiväksi sen aikaiseen Länsi-Uudenmaan Koulutuskeskukseen eli nykyiseen Luksiaan pintakäsittelyalan puolelle. Ja noista se viimeisin oli se mun seuraava tie. Sen lisäksi hain vielä Kanneljärvelle nuoriso-ohjaajaksi ja Seurakuntaopistoon lastenohjaajaksi. Kaksi muuta opiskelupaikkaa tuntuivat kuitenkin liian kaukaisilta ja pelottavilta 16-vuotiaalle ja siksi ne jäivätkin ylivoimaisesti pintakäsittelyalalle ja niiden ajattelu loppui siihen.

Syksyllä 2009 mä aloitin pintakäsittelyalan reippain ja hyvin mielin. Sain ihania, uusia ja elinaikaisia ystäviä, loistavat työharjoittelu- ja kesätyöpaikat, mahtavia vinkkejä maalaamiseen, sisustukseen ja rakennusratkaisuihin. Kolmantena vuonna syksyllä 2011 mulle tuli se tunne, etten halua tehdä tämän alan töitä. Kesällä töitä riitti, mutta talvella niitä ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Ja loppujen lopuksi en edes tuntenut kuuluvani sille alalle. Valmistumisen jälkeen kesällä 2012 mä olin raksalla vielä 3 kuukautta töissä, mutta mulle ei sen jälkeen enää pystytty tarjoamaan töitä ja se oli mun viimeinen virallinen kosketus maalaushommiin.. Se jäi siihen ja taas mä olin tyhjin käsin, itku kurkussa ja ahdistuksen peitossa.

Kesän jälkeen olin 3 kuukautta työttömänä, kunnes sain 3 viikkoa kestävän duunipaikan, josta mä lähdin yhtä nopeasti kuin meninkin. Ja taas ahdisti. Sitten meni melkein vuosi, kunnes sain pitkän etsinnän, monen hakemuksen ja CV:n jälkeen kutsun haastatteluun Espooseen. Haastattelija eli mun nykyinen esimies otti mut sisälle vaikkakin mulla jäi muutama lappunen kotiin jännityksestä johtuen. Mä pääsin siis koululaisten iltapäiväkerhoihin sijaistamaan ja sillä tiellä mä olen vieläkin ♥ Vihdoin 21-vuotiaana mä pääsin taas lasten pariin, vaikkakin edellisestä kerrasta oli 6 vuotta. 

Hetken töissä ollessani mä päätin, että nyt mä haen sinne lastenohjaajan koulutukseen ja aikuispuolelle. Hain, kävin soveltuvuuskokeissa ja sain peruutuspaikan muutaman viikon ennen koulun alkua. Olin taivaissa. Vihdoin pääsen opiskelemaan sitä mitä oikeasti olen halunnut. Kouluun meno jännitti, eikä mennyt kuin muutama viikko, niin mua ahdisti. Taas. Ahdisti pitkät koulumatkat, viiskyt kilometriä paksu paperinippu, koulutehtävät, uudet, tuntemattomat luokkakaverit, opiskelu muutenkin ja kaikki. 

Sitten mä yritin hakea oppisopimuksella opiskelemaan kyseistä alaa. Työnantajan puolesta se oli ok, samoin oppisopimustoimiston kunnes tuli ilmi, että he eivät voi töistä antaa mulle tarpeeksi tunteja, jotta voisin opiskella oppisopimuksella. Itketti taas. Ai, että silloin mua itketti ja vitutti. Seuraavana päivänä palasin kuitenkin kouluun, hyvin ja iloisin mielin. Tällä hetkellä olen kiitollinen, etten saanut oppisopimuspaikkaa vaan jatkoin ihanan luokkani mukana, josta mä olen saanut pari ihanaa ja korvaamatonta ystävää.

Kahdeksan kuukauden aikana mä olen työskennellyt kahdessa eri ympäristössä, oppinut oman kotikaupunkini varhaiskasvatuspalveluista, saanut ihania ystäviä, kerennyt lomailemaan, tehnyt nipun koulutehtäviä, ahdistunut, onnistunut ja ylittänyt itseni! Oon viime aikoina saanut jostain ihan hirvittävän suuren potkun perseelle, rohkaistunut ja tsempannut itseäni täysillä eteenpäin ja siitä, jos jostain mä olen ylpeä ja onnellinen! Tää koulutus tuntuu joskus ja voi näyttää ulkopuolisen silmään rempseältä ja sitä se välillä onkin, mutta silti niskassa painaa kuitenkin koko ajan joku. Oli se sitten näyttösuunnitelma, koulutehtävä, matkarahat, Wilma-viestit tai ihan mikä vaan! Tekeminen ei tässä koulutuksessa lopu! Voin suositella kaikille vähänkin lapsia rakastavalle ja koulutuksen haluavalle tätä tutkintoa :)

Ja vielä viimeiseksi: Miksi mä hain juuri tähän koulutukseen? Hain siksi, koska olen aina rakastanut lapsia ja halunnut opetella puhumaan ja olemaan heidän kanssa luontevasti. Jokainen päivä töissä on erilainen ja täynnä yllätyksiä. Lasten kanssa on ihana käydä ihan oikeita keskusteluja, koska ne on niin aitoja. Niin keskustelut, kuten myös lapset. Olen monta kertaa saanut suoran kommentin kokonaan mustista vaatteista ja korvalävistysten paljoudesta. Se on kuitenkin parasta, koska lapset sanovat aina suoraan. Ja töissä, kun mä menen sinne ja kun mä lähden sieltä, mua ei ikinä ärsytä, vituta tai ota muuten vain päähän. Lasten kanssa ne kaikki omat murheet jää ja ne palaa vasta kun pääsen kotiin. Siksi mä opiskelen tällä hetkellä lastenohjaajaksi. Tän tekstin kirosanat ei varmaan sovi aiheeseen, mutta muutama lipsus annettakoon anteeksi ♥

Olen puhunut. Kiitos sinulle, joka jaksoit lukea tämän tekstin kokonaan ja erityisesti sinulle, joka olet jaksanut tsempata ja kannustaa mua eteenpäin tässä kaikessa ♥ Palaillaan taas! Ihanaa tiistaipäivän jatkoa kaikille!

Vielä kiitos ja tervetuloa uudelle lukijalle ♥

KUULUMISIA

Heipsan! Postaustahti on hieman taas hiipunut työssäoppimisen ja koulujuttujen takia, mutta edelleen rakastan kirjoitella teille tänne ja ihan vain itsenikin takia. Pystyn ainakin näin viikon välein teille kirjoittelemaan. Pidempi väli alkaa jo hieman ahdistaa ja kirjoitusinto räjähtää pään sisässä.

Mä oon tykännyt ihan kauheasti tästä mun tän hetkisestä työssäoppimisjaksosta. Suoritan sen siis seurakunnassa ja tällä hetkellä mennään puolta väliä. Kaksi viikkoa on vielä harjoittelujaksoa ja viimeinen viikko onkin sitten tutkintotilaisuus eli tutummin näyttöviikko. Mun ihana ohjaaja on antanut mulle ihan hirveästi luettavaa kotiin ja viime viikolla aloin vihdoinkin purkamaan sitä lukemisen määrää. Mulla oli ne tietyt ennakkoluulot seurakunnasta ja sen työstä, mutta nyt ne kaikki on hävinneet. Olen lukenut päiväkodin VASUn ja nyt viikonloppuna luin läpi kirkon VAKEn, joka on sama kuin VASU, mutta sen pohjana on kirkon arvot. Muuten teksti ja viesti on lukijalleen sama. Oon saanut ihan hirveästi tsemppiä ja hyvää palautetta, ollut kokouksissa ja suunnittelussa mukana, päässyt koulutukseen mukaan ja ensi viikolla tiedossa on piispan tarkastus, mihin myös pääsen.

Tuon kaiken lisäksi mun täytyy alkaa tekemään ensi viikolla tutkintotilaisuuden suunnitelmaa kirjallisesti ja alkaa myös miettiä näyttöviikkoni teemaa ja kulkua muutenkin. Toki täytyy sitten vielä ilmoittautua tutkintotilaisuuteen, tehdä kaksi koulutehtävää, sopia kolmikantakeskustelu ja lopuksi kirjoittaa vielä itsearviointi tästä tutkinnon osasta. Eli miettimistä ja tekemistä on riittänyt ja tulee riittämään. Näiden jälkeen se onneksi taas hetkeksi helpottaa. Seuraava työssäoppiminen on kuitenkin jo tammikuussa.

Mutta oon mä tän kaiken keskellä kerennyt hoitamaan ja sisustamaan meidän kotia, näkemään kavereita, hoitamaan mun lempparipojua Pepiä, muuttamaan meidän olohuoneen järjestystä ja tuunaamaan marsujen aitausta. Me ollaan myös Jessen kanssa alettu hakkaamaan Playstation 2:lla Athens 2004 Olympic peliä, jota me silloin junnuna isukin ja Anskun kanssa paljon pelailtiin.

Tuntuu, että tällä hetkellä elämässä on hirveä häsellys ja kiire koko ajan. Johtuen tietenkin tästä koulutusrytmistä, mutta mä olen myös luonteeltani sellainen, etten osaa vain olla. Koko ajan täytyy joko siivota, järjestellä, pestä pyykkiä, vaihtaa lakanoita, valokuvata, tiskata ja ties mitä. Jos joskus oppisin ottamaan vain rennosti ja olemaan. Antaa muiden tehdä ne työt. Tuntuu, että ylikuormitan itseäni. Tosin, fyysisesti se ei vaikuta muhun mitenkään. Pikemminkin henkisesti. Luon itselleni hirveät paineet kaikesta tekemisestä: "Kerkiinkö tehdä ton tänään, toi olis pitänyt tehdä jo eilen, mä en millään saa tätä tehtyä ja noita valmiiksi." Jos joskus sitä vain rauhoittuis eikä stressais mistään.

Stressaamisesta puheenollen mä ihmettelen kovasti, etten kolmenkaan työharjoitteluviikon jälkeen ole tullut kipeeksi. Mulla on luonnostaan huono vastustuskyky eli tulen todella helposti kipeäksi. Siksi musta on tullut hirveen hysteerinen käsienpesun vuoksi. Kädet kuivuu kohta varmaan irti kun mä olen joka välissä pesemässä tai muuten vain hankaamassa niitä. Pyykkiäkin kertyy varmaan ihan turhaan kun viikon välein vaihdan käsi-, kasvo- ja keittiöpyyhkeen ihan vain siksi, ettei ne pöpöt kerkee muhita niissä. Suihkupyyhkeet ja lakanat ovat samat vähän pidemään, mutta heti jotenkin alkaa ahdistaa, josko niissäkin nyt hengailee flunssahirviö. En mä bakteerikammoinen ole, sairastumisen pelko vain on jotain ihan järkyttävää.

Asiasta toiseen hyppiminen on kamalaa, mutta kyllä mäkin sitä teen. Syksy alkaa pikkuhiljaa olemaan täällä. Ilma on viileä, mutta kirkas. Puut pudottavat lehtensä kirkkaan punaisina tai lämpimän keltaisina. Luonto alkaa olemaan kolkko ja alaston. Aamulla parvekkeelle mennessä hengitys höyryää. Mä tykkään. Mä tykkään pimenevistä syysilloista kun saa polttaa kynttilöitä tunnelman ja himmeän valon luomiseksi. Koti tuoksuu ihanalta ja lämpimältä tuoksukynttilöiden ansiosta. Vihdoin ja viimein me käytiin Jessen kanssa lauantaina Kodin1:ssä ostamassa ne kuuluisat "jouluvalot", jotka mä ostin ihan tunnelman luomiseksi. Kokoonpano on väliaikainen, mutta ihana ♥

Hirveesti on odotettavaa tälle keväälle. Ensi viikonloppuna meillä on tiedossa yhdet tuparit, joita odotan täysillä innolla! Lisäksi syksylle on tiedossa yhdet illanistujaiset, Jessen synttärit, Sami Hedbergin keikka ja laivareissu. Pitkä joululoma houkuttaa myös. Samoin 1,5-vuotispäivä. Yksi asia kuitenkin on, mitä me odotetaan kaikista eniten ja mitä mä en paljastakaan täällä blogin puolella vielä ;-)

Aika menee nopeasti kun tapahtuu paljon. Mä kun kerkeen rasittaa mun aivoja noilla koulujutuilla ja niiden lisäksi on paljon odotettavaa ja uutta kivaa tiedossa. Jokainen viikonloppu menee nopeasti ja näin sunnuntaisin tulee kirottua " Huomenna on maanantai! " Tosin, jokainen viikkokin menee hujauksessa ja pian taas huomaa kun on perjantai ja viikonloppu edessä. Sen mä oon huomannut näiden top-jaksojen aikana. Tää 6 viikkoa tuntuu ylivoimasen pitkältä, mutta nyt se tuntuu jo surullisen lyhyeltä. Kohta mä oonkin jo viimeistä päivää ihanien lasten ja työkavereiden kanssa ja hyvästelemässä kaikkia. Ja sitten palataankin koulunpenkille oppimaan uusia asioita..

Ei pidä unohtaa syksyn ihanuudessa myöskään sitä, että tää on just se vuodenaika kun alkaa kaikki uudet, mielenkiintoiset ja koukuttavat tv-ohjelmat! Me tehtiin Jessen kanssa oikein lukujärjestys milloin tulee mitäkin, monelta ja miltä kanavalta. Ei me olla loppujen lopuksi siitä yhtään pidetty kiinni. Monet ohjelmat tulee päällekkäin ja me katotaan tv:stä se mikä tuntuu mielenkiintoisimmalta. Kattomatta jääneet me katsotaan sitten netistä jälkilähetyksenä. Meidän tv-lukujärjestyksessä ti ja pe on semmosia milloin ei tule mitään muuta kuin salkkarit ja näinä päivinä tehdäänkin sitten muuta, ellei orjallisesti seurata BB 24/7:aa. Muuten päivät vierivät Gordon Ramsayn, julkkissuunnittelijoiden, Toistenlaisten äitien, Kiiltokuvien, Catfishin ja The Voice Kidsin parissa. Enimmäkseen siis kaikenlaisen tositv-paskan parissa.

Nyt mä vihdoin kelasin lopettaa tän läpättämisen ja toivoa teille ihanaa sunnuntai-iltaa ja alkavaa viikkoa ♥ Kiitän ja toivotan tervetulleeksi jälleen yhden uuden lukijan joukkoomme!

Kaikki kuvat otettu siis iPhonella ja osan löytääkin Instagramista. Löydät minut nimellä sanssuli. Voit klikata myös sivun yläosassa olevaa Instagram-kohtaa.