Tällä kertaa postausta hieman pintaa syvemmälle. Oon aikaisemminkin kirjoitellut näitä syvällisiä, herkkiä ja samalla myös kirpaiseviakin tekstejä. Ihan kaikkea en täällä kuitenkaan halua julkaista, vaikka mielestäni olenkin melko avoimesti blogiani kirjoitellut. Nyt tuleekin vähän pidempi, tekstintäyteisempi postaus, olkaa hyvä:
Kävelen kotia kohti hiekkaista tietä. Matkalla saa taas arpoa, mistä kautta pääsee kotiin, sillä kotiamme ympäröivät tällä hetkellä mittavat työmaat. Autolla pääsee ihan mukavasti, mutta kävelytie on milloin mistäkin aina poikkastu. Pääsen kuitenkin tuttua reittiä kotipihaamme. Mua itkettää. Kyynelet meinaavat saada musta otteen, mutta mä pidättelen enkä anna niiden tulla. Nyt mä en itke. Olen epäonnistunut, vaikka tunsin olevani onnistunut ja parhaimmillani. Annoin itsestäni enemmän, kuin koskaan aiemmin viimeisen puolentoista vuoden aikana. Välillä tuntuu, ettei vaan riitä olla minä. Pitäisi olla joku toinen. Rohkeampi ja toimeliaampi. Mikä hemmetti siinä on, että niistä omista peloistaan ei pääse yli?
Kuten olen täällä joskus kirjoittanutkin, niin mä olen ollut sellainen koululaistyttö, jolle huudeltiin pitkin pihoja ja käytäviä, kommentoitiin ulkonäköä ja puhjottiin pyörän renkaat. Olen toiminut myös itse siinä virassa, joka huutelee muille ja mä ajattelen näin jälkeenpäin, että se oli jonkin sortin avunhuuto mun pahaan oloon. En näistä ole koskaan kenellekään aikuiselle puhunut. Vanhemmat ja opettajat kuitenkin tiesivät mulle huudetuista kommenteista koulussa ja siellä tehdyistä ilkeistä teoista. Ylä-asteen tapahtumat jättivät muhun ison jäljen, eikä se tunnu lähtevän. Ne muuttivat mua todella ja mä en tule enää koskaan olemaan se sama ihminen, mitä mä olin ennen sitä. Esimerkiksi ala-asteella mä en koskaan ymmärtänyt, miksi ihminen on ujo ja pelkää puhua muille. Nyt mä ymmärrän sen. Oon ymmärtänyt sen viimeiset 9 vuotta. Vieraille ihmisille puhuminen on mulle jotain ihan järkyttävän vaikeaa. Mä pelkään ihan hirveesti sitä, mitä muut musta ajattelee. Mä pelkään tulla arvosteltavaksi ja naurunalaiseksi.
Viimeisen puolentoista vuoden aikana mä olen onneksi päässyt puhumaan näistä hyvinkin avoimesti. Mulle on tullut sellainen tunne, että vihdoin mä uskallan avata suuni ja mua kuunnellaan. Niin paljon nää tapahtumat on vaikuttaneet mun elämään. Nyt mä en enää halua niiden vaikuttavan. Ainakaan näin negatiivisesti. Tää opiskeluaika on ollut mulle tähän asti elämän vaikein ja rankin kokemus. Mutta samalla se on ollut todella avartava ja opettava. Tämän opiskelun aikana mä olen löytänyt itsestäni puolia, jotka ei ole koskaan aikaisemmin tulleet esiin. Olen kokenut onnistumisia, mutta myös epäonnistumisia. Olen nauranut ja hassutellut, mutta myös itkenyt ja pelännyt. Mä olen joutunut tekemään asioita, jotka ei ole musta niin kivoja. Mä olen opetellut haastamaan itseäni. Samalla olen päässyt tekemään niitä juttuja, mitkä on oikeasti mulle tärkeitä ja mieluisia. Olen saanut valtavasti tukea ja neuvoja. Apua on ollut tarjolla aina, vaikka en aina ole kokenut tarvitsevani sitä. Välillä olen yrittänyt ja tehnyt liikaa. Aina en ole apua pyytänyt, vaikka olisin sitä todella tarvinnut.
Olen oppinut itsestäni ja muista ihmisistä. Olen oppinut tästä työstä. Olen saanut elinikäisiä ystäviä ympärilleni ♥ Olen monta kertaa todennut, että "tää ei ole mun juttu". Mutta luovuttanut en ole. Enkä aio. Mä oon oppinut sen, että kaikessa mieluisessa hommassa mitä tekee, on myös yleensä jotain sellaista, mistä ei pidä. Toisin sanoen kaikissa jutuissa on aina puolensa. Vaikka välillä joutuukin tekemään niitä ei-niin-mieluisia juttuja, niin ne hyvät ja mieluisat jutut on aina palkinto ja vastapaino sille epämiellyttävälle hommalle. Se on yksi suurista asioista, mitä mä oon tämän matkan aikana oppinut. Ei siis pidä luovuttaa, vaikka jokin juttu ei mene ihan niinkuin on suunnitellut. Tärkeintä on, että pyrkii tekemään aina parhaansa. Ja niin mä olen tehnyt!
Näiden opiskeluiden aikana olen tehnyt sekä epämiellyttäviä että miellyttäviä juttuja. Monessa asiassa olen ylittänyt itseni ja ollut itsestäni ylpeä. Niiden onnistumisten välistä löytyy muutama epäonnistuma, mutta loppupeleissä olen yrittänyt unohtaa epäonnistumiset ja oppinut niistä. Olen oppinut menemään eteenpäin ja yrittämään uudestaan. Monta kertaa olen uhannut lyödä hanskat tiskiin, mutta mun luonne ei salli mun tehdä sitä. Näihin juttuihin on myös auttanut maailman parhaimmat luokkatoverit, perhe ja Jesse ♥ Kerta toisensa jälkeen mua on tsempattu eteenpäin ja se on ollut mulle todella tärkeää. On paljon hetkiä, jolloin usko omaan itseensä loppuu. Siinä vaiheessa ympärillä olevien ihmisten usko on korvaamatonta.
Tälläkin hetkellä käyn taistelua itseni ja näiden juttujen kanssa. Mulle on sanottu todella useasti, että olen liian ankara itselleni. Että pitäisi olla armollisempi. Oon myös kuullut, että otan nää jutut ihan liian vakavasti. No, kyllä mä varmaan sitten otan. Otan varmaan koko elämän liian vakavasti. Pitäisi ehkä vähän hellittää ja katsoa sitten, särkeekö kroppaa iltaisin ja meinaako lenssu painaa koko ajan päälle. Täytyy oppia nauramaan itselleen ja antamaan aikaa.
Opinnot on jo loppusuoralla, mutta kunnollista helpotusta en koe ennen, kuin olen saanut viimeisenkin tutkintotilaisuuden suoritettua. Tätä harjoittelua mulla on vielä kaksi viikkoa jäljellä ja sen jälkeen suoritan kolmen päivän näytön. Siihen heti perään aloitan opintojeni viimeisen työssäoppimisen, joka kestää 7 viikkoa ja siihen päälle yhden viikon näyttö, joka onkin opiskelujeni viimeinen. Tsemppiä mulle siis joulukuuhun saakka! Elämässä on ollut jo monta mutkaa ja ylitsepääsemättömyyden tunnetta, mutta aina näistä on selvitty. Enköhän mä tästäkin selviä hengissä! ;)
