YSTÄVYYDESTÄ

Muutama sananen ystävyydestä. Se on viime aikoina ollu aika vahvasti mun huulilla ja mielessä. Parhaimmat frendit tietääkin, että mulla on tässä parin viikon sisällä ollu vastoinkäymisiä, joiden iskettyä vasten kasvoja oon paljonkin miettinyt ystävyyttä ja nimenomaan mun ystäviä. Joista suurin osa asuu 40min ajomatkan päässä. Joista suurin osa kuuntelee, kun mulla on joku hätänä. Joista suurin osa elää mun jokaisessa hetkessä mukana. Vaikka ei vähään aikaan kuuluisikaan mitään.

Oon viimeisen puolen vuoden aikana tutustunut ihan mahtaviin tyyppeihin. Puolen vuoden aikana oon saanut kaverista ihan älyttömän tärkeän ystävän. Paha sanoa näin jälkeenpäin, että sitä en todellakaan olisi uskonut. Pitkästä aikaa mulla on sellanen fiilis, että mä en ole yksin. Mulla on aivan mahtava perhe ja parisuhde, mutta pitkään on ollu sellainen kunnon ystävänkaipuu. Ja nyt sekin kaipuu on täytetty. Näillä mahtavilla ihmisillä, joita mun ympärillä on. Oon iloinen aivan jokaisesta teistä ♥

Mun mielestä on mahtavaa huomata, että vaikka ei enää ollakaan niitä 14-vuotiaita kaupannurkilla notkuvia nuoria, niin jutut ei oo muuttunut miksikään. Maailma ja tilanteet muuttuu meidän ympärillä, mutta silti voidaan edelleen olla niitä kreisejä mimmejä, jotka sopivan tilanteen tullen heittää riemuhypyn keskellä ihmismassaa tai kikattaa hysteerisesti kivannäköisen pojanpulleron tullessa vastaan. En halua, että tää mahdottoman energinen ja osittain hankala luonne poistuu musta ikinä! Mun lähellä olevat ihmiset on oppineet elää sen kanssa ja mulla itselläni on ollut hyvin aikaa työstää sitä.

Ihmiset, jotka aidosti välittää ja on valmiita tekee duunia ystävyyden eteen on edelleen mun rinnalla. Ne, jotka lähtee kävelemään, niitä ei ehkä oo tarkoitettu mun rinnalle. Se on tosi surullista ja oon miettinyt sitä viime aikoina todella paljon. Ehkä elämän vain kuuluu mennä näin. Aina ei natsaa ja joskus on hyvä palata sieltä pilvilinnoista maan tasalle ja käydä välillä jopa siellä helvetin tulen puolella. Mutta aina sieltäkin ollaan noustu. Ja se on aivan tismalleen näiden huikeitten ihmisten ansiota.

Mä todella allekirjoitan sanonnan, ystävät on elämän suola. Ne on tässä aina, vaikka tapahtuisi mitä. Me voidaan riidellä ja huutaa, mutta hetkessä tilanne on ohi ja ollaan taas ihan parhaita frendejä. Toivottavasti nää pienet ihmispallerot tietää, ketä tarkoitan. Kiitos, että olette mun elämässä nyt ja toivon teijän olevan myös jatkossa ♥

ERITYISLAPSI

Voisinpa lurauttaa teille muutaman sanasen tai jopa lauseen koirakuulumisia. Luin ennen tän tekstin kirjoittamista vanhoja postauksia meidän Ramosista ja tietyt jutut toistuu teksteissä aika monta kertaa. Teen parhaani, ettei tää postaus ole pelkästään vanhan toistamista vaan myös uusia juttuja ilmenisi. Ja niitä varmasti on.

Meidän perheen koiraluku kasvoi tuossa lokakuussa kolmesta neljään, kun isin naisystävä hankki itselleen mittelspitzin. Mittelspitz on yksi saksanpystykorva roduista. Se on kooltaan keskikokoinen eli yksi isompi kuin meidän kleinspitzit. Tulokas otettiin vastaan ihan hyvin, kunhan Ramos rohkaisi itsensä ja uskalsi jopa leikkiä tuon uuden tyypin kanssa. Kuvaa Dontusta ei valitettavasti ole, mutta eiköhän jossain vaiheessa hänkin pääse esiintymään blogin puolella.

Mä oon alusta asti puhunut, että Ramos on meidän erityislapsi. Ramos vaatii melkoisen tiukkaa kuria, pitkää pinnaa ja joustavuutta. Meillä kesti pahin vaihe puoli vuotta. Ei se toki vieläkään ole ohi, mutta moni asia on helpottunut ja alkanut pikkuhiljaa menemään tuon touhottajan kaaliin. Uskon, että Ramosin kanssa tullaan taistelemaan voimakkaasti koko sen eliniän ajan. 

Tästä syystä Remy on jäänyt vähemmälle huomiolle ja hieman taka-alalle. Kerran päivässä Ramos kuitenkin käy yksin ulkona ja silloin toinen meistä jää Remyn kanssa kaksistaan. Tällöin Remy saa extraluun purtavaksi, kaksinkeskisen leikkihetken tai privaatin koulutussession. Ja voi, että se nauttii saada olla huomion keskipisteenä ♥

Ramosin kanssa koirakohtaamisia lenkillä ollaan vältetty. Pientä toivoa antoi kuitenkin tutustuminen Donin kanssa. Kesti noin kaksi päivää, että Ramos tottui. Eli mahdottomuus ei ole tutustuttaa tuota jästipäätä muihin koiriin. Kyse taitaa olla enemmän tottumattomuudesta ja jännittämisestä. Ramos saattaa satunnaisesti haukkua myös ohikulkevia ihmisiä, mutta nykyään se ottaa lähes aina kontaktin, kun ihminen lähestyy. Onpahan sentään jotain oppinut näiden raivareiden ja hampaiden kiristelyjen lomassa.

Ramos on kuitenkin todella hellyydenkipeä ja herttainen pieni mies. Ramos hakeutuu paljon kainaloon ja syliin ja on todella rauhallinen rapsutustilanteissa. Toisin kuin Remy, joka ei ihmisiä kohdatessa meinaa millään pysyä housuissaan. Remyn kanssa ollaankin alettu harjoittelemaan rauhoittumista, joka nyt on vielä toistaiseksi melko vaiheessa.

Oon todella onnellinen ja helpottunut siitä, että ollaan jaksettu näinkin pitkälle. Periksi ei missään nimessä anneta, sillä tuo nuorimmainen alkaa päivä päivältä useammin heittäytyä selälteen, kun tarve vaatii. Nytkin ne iloisesti tuolla pöhisee ja ähisee ja aina välillä Remy muistaa näyttää, kuka se pomo nyt olikaan. Sitten, kun Remylle riittää se menee sängyn alle piiloon. Ja se tuntuu olevan molemmille ihan hyvä ratkaisu.

Joskus sitä ajattelee olevansa surkea koiranomistaja, joka ei ota vastuuta eikä jaksa keskittyä tarpeeks koiransa kouluttamiseen. Toisaalta oon antanut itelleni paljon anteeksi, sillä kuten jokainen meistä täällä myös koirat ovat erilaisia, eikä kaikille tehoa samanlaiset keinot. Tämän hetkiseen tilanteeseen olen todella tyytyväinen, vaikka ihan hirmuisesti on vielä treenattavaa ja pinnan venyttämistä tiedossa. Kyllä sitä vielä joku päivä saa taputtaa itteään olalle ja oikein kunnolla.

VIIME AIKAISIA FIILIKSIÄ

Ihanaa viikonloppua ja uutta vuotta nyt ihan virallisesti tänne bloginkin puolella. Ajattelin polkaista tämän blogivuoden käyntiin ihan tavallisella fiilispostauksella. Blogissa käynnistyi itseasiassa kaiken kaikkiaan 7. vuosi! Aloitin bloggaamisen helmikuussa 2011, mutta tuon aikaiset postaukset on pitkälti poistuneet ja menneen talven lumia. Ihan siitä syystä, että siellä olevat asiat eivät enää kuulu mun tämän hetkiseen elämään. Joten näillä mennään.

Aloitin tällä viikolla työt 2,5 viikon loman jälkeen ja ensimmäinen viikko tuntui yllättävän rauhalliselta. Vaikka työtä riitti ja puhtia piti kaivaa runkopatjan välistä saakka, niin mä olen niin onnellinen palatessani töihin. Oon hehkuttanut kymmeniä kertoja, kuinka paljon tykkään mun työstä ja etenkin tuosta tämän hetkisestä työpaikasta! Mukulat on mahtavia, samoin esimies ja työkaverit. Voin oikeasti vannoa, etten parempaa paikkaa tällä hetkellä mistään löytäisi.

Karvakuonorintamalle kuuluu myös hyvää. Ennen joulua huomasin Nasulla silmätulehduksen. Se tuli oikein kauniiseen saumaan, sillä huomasin sen samana aamuna, kun oltiin lähdössä Lohjalle viettämään joulua. Ei auttanut muu, kuin hakea apteekista silmätippoja ja kolmen päivän välein jompikumpi meistä kävi kotona tiputtamassa tipat ja antamassa marsuille ruokaa. Nyt Nasun silmä näyttää jo oikein hyvälle.

Ramos on ehtinyt tässä välissä täyttämään yksi vuotta ja toinen ikävuosi on alkanut oikein mallikkaasti. Vastaantulevat koirat on edelleen haukuttava läpeensä, mutta kaikilla muilla osa-alueilla Ramos on rauhoittunut valtavasti. Johtunee iästä ja ehkä se kastroinnin vaikutus alkaa pikkuhiljaa näkymään. Ramos pystyy nyt olemaan ilman urossuojaa päivisin, lopettaa Remyn kiusaamisen käskystä ja on muutenkin oikein oppiva ja kuunteleva yksilö. Remy ei ole mennyt kuin eteenpäin. Remy on ihailtavan kuunteleva, miellyttämishaluinen ja tottelevainen. Aletaan kuitenkin koko ajan olemaan enemmän Remyn kastroinnin kannalla. Alunperin olin sitä mieltä, etten missään nimessä halua leikkauttaa sitä. Musta tuntuu kuitenkin, että Remyn ongelmat johtuu enimmäkseen kulkusista. Joidenkin mielestä saatetaan olla julmia, mutta mun mielestä koiran elämä helpottuu huomattavasti kastroinnin myötä varsinkin, jos niitä palleja ei mihinkään tarvita.

Mä oon tässä kuukauden aikana sairastanut kahdesti flunssan. Kuumetta ei oo kuulunu, mutta pää ollu aivan jumissa ja ääni poissa. Pikkuhiljaa alan tästä viimeisimmästä toipumaan. Viikonloppuna käydään kahden kaason kanssa keskustassa messuilemassa ja isi tulee viikonlopun aikana näyttämään joitain fonttivaihtoehtoja hääkutsuihin! Hitsi, kun en malta. Tässä alkaa oikeesti jo tajumaan, että me mennään kohta naimisiin!

Miten sulla on lähtenyt uusi vuosi käyntiin? Onko sulla tälle vuodelle jotain erityistä odotettavaa?

TERAPIAA

Kirjoittaminen on mulle parasta terapiaa. Oon monta kertaa maininnut blogin puolella, että kirjoittamalla pystyn selkeyttämään omia ajatuksiani. Nyt mulla on taas sellainen fiilis, että mun on pakko kirjoittaa. Ei suunnitelmaa eikä sen kummemmin aihetta mistä kirjoittaa. Nyt on vaan pakko kirjoittaa. Edes jotain.

Viime päivinä mulla on pyörinyt päässäni ajatus, että lopettaisin blogin. Jaksamista ja intoa ei enää ole. Lukijat vähenee ja kameran muistikortti ammottaa tyhjyyttään. Ei oikeastaan ole aiheita mistä kirjoittaa. En osaa, en jaksa. Kuitenkin tää on todella suuri osa mua. En osaisi ajatella, etten kirjottaisi tänne mitään. Päivittäiset postaukset on historiaa, mutta viikottainen rytmi on vielä jotenkin elossa. Ainakin videoiden suhteen. Rakastan kirjoittamista ja sitä, että voin jakaa tänne elämääni. Koneen avaaminen on työpäivän päätteeksi välillä tosi raskasta. Eihän mulla ole edes aihetta eikä matskua. Ne olkoon suurimmat ongelmat blogin ylläpitämisen kanssa.

Mulla on kuitenkin hyvä kamera, hyvä kone ja hyvät valmiudet kirjoittaa ja jakaa asioita. Mistä ihmeestä saisin takaisin sen inspiraation? Vai onko nyt sen kuuluisan tauon paikka? Antaa tilaa ajatukselle: miten jatkaa tästä eteenpäin? Miten haluan kehittää itseäni kirjoittajana ja valokuvaajana? Mitä haluaisin blogini sisältävän? Joskus tuntuu, että tulen hulluksi epävarmuuden kanssa. Päivittäin mietin juuri näitä juttuja. Miksi en osaa päättää? Vai onko mun pakko päättää? On, koska muuten en enää kestä tätä.

Sain kuulla, että olen työssäni rauhallinen. Se on mulla ehdoton vahvuus ja mua kehotettiin pitämään siitä kiinni. Kotona tunnun olevan kaikkea muuta. Pinna on jatkuvasti todella kireällä ja kohdistan sen ihan vääriin juttuihin. Musta tuntuu, että mun elämässä tapahtuu tällä hetkellä ihan liikaa asioita eikä blogi mahdu siihen. Silti tää on melkoinen henkireikä mulle, sillä kirjoittaminen on mulle sitä arkipäivän terapiaa. Joskus tekee mieli varata aika ihan oikealle henkilölle, jolle jakaa kaikki murheet, ilot, surut, pienet ja suuret kysymykset. Sen saman voin kuitenkin tehdä tänne. Vaikka tämä sivu ei mulle mitään vastaakaan.

Jos postauksia ei kuulu muutamaan päivään, niin ei, en ole lopettanut. Olen pohtimassa blogin tulevaisuutta ja noita kysymyksiä, mitä tuolla aikaisemmin tuli ilmi. Rakastan tätä edelleen, vaikka nyt en jaksaisi antaa sekuntiakaan tämän ajattelemiselle. Parempi on olla vain stressaamatta ja postata, kun siltä tuntuu. Kiitos kaikille lukijoille ja seuraajille ♥ Palataan taas!

Kuvat: we♥it

ASIOITA, JOITA EN KOSKAAN SAA TAKAISIN

Äiti laittoi mulle eilen viestin, jossa näkyi meidän edesmenneen mummin kotitalon myynti-ilmoitus. Ensin ihmettelin hassua kuvauskulmaa, sillä siitä ei meinannut tunnistaa koko mökkiä. Hetken ajateltua mulle tuli todella paha mieli. Ihan hirveä haikeus ja ikävä sitä kaikkea, mitä siinä pienessä mökissä olen tehnyt ja millaisia hetkiä siellä oon viettänyt.

Mummilla oli aikoinaan kolme kissaa: Ellu, Kalle ja Ville. Ellu oli melkoinen pentukone ja se sai elinaikanaan monet pennut. En kyllä ihmettele, sillä kaikki kissa saivat kulkea vapaana. Niin Ellu oli alunperin mummille tullutkin. Ville ja Kalle olivat molemmat Ellun pentuja. Ellu kuoli lopulta lämpöhalvaukseen ja oli sillä jo ikääkin. Ville ja Kalle eivät koskaan palanneet reissuiltaan.

Tuon lyhyen tarinan lisäksi mökki pitää sisällään kymmeniä muita muistoja. Mä oon todella surullinen siitä, että siihen mökkiin mä en enää ikinä palaa. Kaikki se on takanapäin ja jäljellä on vain kultaiset muistot. Mä kävin lapsena mummin luona melko paljon. Mummi leikkasi mun hiuksia, tehtiin ulkona juttuja, ihmeteltiin kissanpentuja, kerättiin metsämansikoita ja sitten tehtiin mansikkamaitoa. Mummin vaatehuoneesta sai aina kerrallaan pari palaa suklaata, eikä Ellu saanut koskaan nukkua makuuhuoneessa meidän kanssa.

On maailman tyhmintä kasvaa aikuiseksi ja jättää taakseen ne lapsuuden maisemat. Eilen laitoinkin viestiä parhaalle ystävälle siitä, että mun lapsuudesta ei muistojen lisäksi ole jäljellä muuta kuin Karjalohjan mökki, joka toivottavasti pysyy suvussa vielä pitkään. Mummin mökki, kasvuympäristöt Nummelassa ja Virkkalassa on menneen talven lumia. Vaikka niille voikin palata aina välillä, mutta ei se silti ole sama asia.

Omasta koti- ja synnyinkaupungista keksin monta pahaa sanaa ja huonoa puolta, mutta on sinne välillä mukava palata. Vanhemmat, isovanhemmat ja suurin osa ystävistä asuu siellä edelleen ja se on korvaamaton syy palata sinne aina vain uudelleen.

PARIN KUUKAUDEN JÄLKEEN

Oon ollu nyt reilut kaksi kuukautta nykyisessä työssäni. Työn luonne yllätti mua paljon ja oon kerenny näkemään vaikka mitä tän parin kuukauden aikana. Postauksen tarkoitus on vähän avata mun ajatuksia työstäni, itsestäni sekä itsestäni työssä. Mietin jonkin aikaa, kirjoitanko tätä postausta ollenkaan, mut koen tarvitsevani jonkinlaista kirjoitusterapiaa tän(kin) asian kanssa. Toivottavasti ymmärrät alan luonteen ja koulunkäyntiavustajan ammatillisuuden täällä blogin puolella.

Heti, kun päätin työskennellä lasten parissa tiesin, että koululaiset tulee olemaan se mun juttu. Ja nimenomaan alakoululaiset. Kahden vuoden opiskelun, kuuden työssäoppimisen ja yhden työkeissin jälkeen olen edelleen samaa mieltä. Tykkään hirmuisesti alakouluikäisistä lapsista ja koulusta työympäristönä. Kesällä kävin työhaastattelussa ja viimeiseen asti ajattelin, etten saa kyseistä työstä. Työnkuvaus nimittäin poikkesi edellisestä työstäni. Haastattelusta tunti ja mulla oli työpaikka.

4 kuukautta myöhemmin mä olen edelleen innoissani. Päivät on lyhyitä, mutta raskaita ja aina sitä laskee päiviä viikonloppuun. Siitä huolimatta mä nautin nykyisestä työstä ja työympäristöstä. Kahden kuukauden työskentelyn jälkeen oon kokenut kaikki mahdolliset tunteet, jota vain pystyn tuntemaan: suru, pettymys, ilo, into, ärtymys, ylpeys, pelko, ihmetys, rohkeus, uteliaisuus. Ensimmäistä kertaa musta tuntuu siltä, että musta oikeasti on tähän. Mulla on ympärillä ihanat ihmiset: työkaverit, esimies, avopuoliso, perhe ja ystävät. Kukaan muu ei oo koskaan epäillyt mun taitoja paitsi mä itse.

Töissä oon kohdannu tilanteita, joissa mun on ollu pakko avata suuni, sanoa mielipiteeni, olla tiukkana, antaa neuvoja, ohjata, heittäytyä, olla ylpeä ammattitaidostani, haastaa itseäni, mennä mukavuusalueen ulkopuolelle. Mut mä uskon, että jokainen onnistuminen sekä epäonnistuminen vie mua eteenpäin ja auttaa mua kasvamaan ihmisenä. Moni alan ammattilainen on sanonu mulle, että tässä työssä ei koskaan ole valmis ja mä alan pikkuhiljaa uskoa siihen. Oon itelleni todella ankara ja ruoskin itteeni jokaisesta epäonnistumisesta. Mun pitäis antaa itelleni aikaa ja todeta, että mä olen vielä todella nuori ja uusi alalla. Eiköhän se tästä ala rullaamaan, kun vaan kokemus karttuu ja vuosia tulee lisää. 

Mä oon hirveen huono opettamaan ja sitä mä oon harjoitellut viime aikoina paljonkin. En voi kiistää, etteikö lapsen onnistumisen hetki olis jotain todella hienoa. Parasta on nähdä, kun lapsi huomaa onnistuneensa ja siihen päälle se, että omalla toiminnallani saan hänet onnistumaan. On myös ihana nähdä, miten mä pystyn edistämään jonkun toisen hyvinvointia ja tuoda hänelle iloa ja turvaa. On paljon asioita ja tilanteita, joissa mä en pysty auttamaan ja se täytyy hyväksyä. Jokaisessa tilanteessa autan niin paljon kuin pystyn.

Tästäkin eteenpäin suuntaan töihin hymyssä suin ja olen ylpeä siitä, mitä teen. Kiitos sille, joka mahdollisti tän mulle ♥

KUULUMISIA

Mä oon niin väsynyt. Oon reilu tunti sitten tullu kotiin 8h 15min kestävän työpäivän jälkeen. Tsekkasin ensin uudet vlogit Youtubesta ja sen jälkeen söin Jessen tekemää possupastaa. Nyt rustaan teille tätä postausta, jossa kerron vähän viime aikaisia kuulumisia ja tapahtumia.

Nukuin viime yönä hyvin. Niin hyvin, etten herännyt yön aikana kertaakaan. Ja se on tosi harvinaista mun kohdalla. Alan olemaan jo terve ja stressikin hellittää otettaan. Oon 1,5 viikon ajan ollut flunssassa ja tänään oli ensimmäinen päivä puoleentoista viikkoon, kun olo tuntuu hyvältä ja terveeltä. Tänään en kuitenkaan aio lähteä juoksemaan, mutta huomenna voisin jo kokeilla.

Oli viime viikon kokonaisuudessaan todella stressaantunut ja jännittynyt, sillä eilen mulla alkoi uudet työtehtävät. Oon nyt loppukevään ajan iltapäiväkerhon vastuuohjaajana ja nyt kaksi tehtyä työpäivää on valottanut mua sen verran, että mitään hätää ei ole. Uskon pärjääväni uudessa virassa kevään loppuun saakka.

Stressistä ja sietämättömistä paineista johtuen mä oon viime viikkoina ollut todella itkuinen ja kireä. Siitä varmasti johtuu tuo flunssakin, kun kroppa yrittää kaikin keinoin päästä lepotilaan. Oon nähnyt liian vähän ystäviä ja muutenkin viettänyt rentoa vapaa-aikaa vähän. Oon ennemmin rampannut työ-koti -väliä, sillä töiden jälkeen oon tuntenut itseni todella voimattomaksi. Nyt, kun stressi alkaa helpottamaan, aion olla itselleni armollisempi ja muuttaa asennettani hieman rennompaan suuntaam.

Viimeiset viikonloput on onneksi olleet todella kivoja ja tapahtumatäyteisiä, että niistä on saanut mukavaa vastapainoa stressaavaan ja kiireiseen arkeen. Liian vähän lepään ja annan itselleni aikaa, joten paljon on vielä opittaaa sekä itsestä että elämästä. Tällä hetkellä aurinko pilkistää verhojen välistä ja mies hyppii onnesta keittiössä, joten ei tässä auta muuta kuin itsekin hymyillä ♥

KEVÄISIÄ FIILIKSIÄ

Viime aikoina mun postailut on jääneet taas hieman vähemmäksi, mutta rakkaasta harrastuksesta irtaantuminen tekee välillä todella hyvää. Mulla on tällä hetkellä töissä sellaset sembalot menossa, että vapaa-ajallakin sitä meinaa kelailla pelkästään työjuttuja. Tätäkö se tosiaan on? Oon parhaani mukaan yrittänyt irtautua työjutuista avatessani kotioven iltapäivisin. Lisäksi oon vaihteeksi taas vähän kipeillyt, mikä tietenkin johtuu siitä armottomasta stressistä. Kaikesta tästä ollaan kuitenkin aina selvitty ja niin ajattelin nytkin selvitä. Tässä postauksessa haluankin vähän kirjoitella aurinkoisia fiiliksiä ja julkaista blogissa vuoden ensimmäiset keväisemmät kuvat.

Aurinko on viime aikoina näyttäytynyt säännöllisesti meille täällä etelä-Suomessa. Välillä on toki satanutkin, mikä on hyvä varsinkin tuolle minun allergiselle paremmalle puoliskolle. Kyllä se katupöly ottaa itteekin välillä henkeen ja koirien karvat kerää mukavasti sisälle sitä pölyä. Sade on siis välillä ihan tervetullutta. Ilma on kuitenkin ollut vielä suhteellisen viileä puhaltavan tuulen vuoksi. Ilmat kuitenkin lämpenee pikkuhiljaa. Viikonlopun aikana vietiin Jessen kanssa paksumpia vaatteita kellariin ja tuotiin sieltä vähän kevyempiä vaatteita kaappiin. Ihan vielä en kuitenkaan luovu paksummasta syystakistani. Myös paksut huivit ovat mulla vielä käytössä ihan sen takia, kun olen niin herkkä tossa flunssailussa.

Autoon vaihdettiin viime viikolla kesärenkaat ja sen myötä siihen vaihdettiin myös jarrut ja akku. Auto nimittäin simahti viime maanantaina S-Marketin pihalle isäni ollessa ratissa. Meni isukilla kaikki suunnitelmat uusiksi. Auto saatiin kuitenkin hinattua samana iltana korjaamon pihalle ja seuraavana päivänä siihen laitettiinkin kaikki kuntoon. Keskiviikkona kävin hakemassa autoni kotiin ja oon muuten ikionnellinen toimivasta akusta ja yleensäkin toimivasta autosta. Kesärenkaiden vaihto on mulle yksi ihana kevään merkki ♥

Aiemmassa postauksessa julkaisin hieman uusia ostoksia, joita tein viime viikon aikana. Uudet vaatteet ja mieluisat hankinnat muutenkin piristää kiireistä arkea. En malta odottaa, että voin heittää päälleni vain kevyemmän takin revittyjen farkkujen kera. Uudet treenivaatteet motivoi liikkumaan kohti parempaa kesäkuntoa. Pienillä asioilla saa yllättävän paljon aikaan ja mielen virkeämmäksi. Oon innostunut alkukevään myötä syömään terveellisemmin lopettamalla arkiherkuttelun kokonaan ja ottanut tilalle jogurttia, hedelmiä ja marjoja. Rakastan yli kaiken itseni haastamista. Sallin lipsumisen, mutta pääosin pidän itselleni hyvinkin tiukkaa kuria.

Maaliskuun aikana löysin ihania uusia biisejä Spotifyn soittilistoilta. Menevän musiikki saa mut yllättävän hyväntuuliseksi ja mähän rakastan laulamista. Joskus tekisi mieli laittaa autosta volat kaakkoon, avata ikkunat ja laulaa sydämen kyllyydestä. En tosin ihmettele, vaikka mun lauluinnostus kuuluisikin auton ulkopuolelle. Aina on mukava piristää myös muita ihmisiä.

Kevät näkyy myös koirien käyttäytymisessä. Etenkin Remyllä alkaa olemaan ahkerasti kevättä rinnassa ja maasta löytyy jos jonkinmoista nuuskittavaa ja tutkittavaa. Ramos ei onneksi vielä tuollaisesta ymmärrä mitään, mutta sekin on edessä jo ensi keväänä. Remy alkaa pikkuhiljaa vaihtaa turkkia hieman kevyempään, joten satunnaisia karvakasoja saa keräillä päivittäin kämpän nurkista. Sen lisäksi kämppä lämpenee paahtavan iltapäiväauringon ansiosta, mikä on toki ihanaa, mutta myös tukalaa koirien kannalta.

Eihän sitä saisi valittaa, sillä nyt alkaa olemaan jo lämmintä. Mulla on pääosin ihan hyvä fiilis, vaikka tässä onkin nyt kaikenlaista meneillään. Toivottavasti teilläkin menee kivasti! Ja ainiin, tervetuloa 73. lukija. Ihanaa viikkoa teille ♥

AIKUISTUMISEN KYNNYKSELLÄ

Mä oon varmaan aikaisemminkin pohtinut blogissa aikuistumista ja kasvamista tytöstä nuoreksi naiseksi. Viime aikaisten tapahtumien myötä oon joutunut paljonkin tekemään niitä sellaisia aikuisten asioita. Mun mielestä " asioiden hoitaminen " on merkki aikuistumisesta ja vastuun lisääntymisestä. Kun olin pieni ja äiti sanoi töiden jälkeen menevänsä asioille, se oli mulle ihan selkeesti aikuisten juttu. Ja ajattelen näin edelleen. 

Oon oppinut, että elämää ei pidä ottaa liian vakavasti. Täytyy oppia nauramaan itselleen ja hyväksyä, että joskus tulee mokattua. Joskus on pakko mokata ihan kunnolla, jotta tajuaa asioiden todellisen laidan. En koe olevani kovinkaan aikuinen, sillä huomaan itsessäni paljon niitä teiniangstin piirteitä ja lapsellisuutta varsinkin vastoinkäymisistä. En kuitenkaan ole menettänyt toivoani, sillä kaikki eivät taida koskaan kasvaa aikuiseksi. Eihän kenenkään aina tarvitsekaan olla aina niin aikuinen.

Pelkään hirveästi itsenäistymistä ja aikuistumista. Onneksi mun ei tarvitse tehdä sitä kokonaan yksin. Onhan mulla Jesse. Jokainen kantaa kuitenkin itse vastuun aikuistumisesta ja kasvamisesta. Vastuun kantaminen on joskus rankkaa. Varsinkin, kun joutuu tekemään asioita, joita ei ole ennen joutunut tekemään. Ja ne täytyy tehdä yksin. Isille soittaminen saattaa helpottaa, mutta kaipuu lapsuuteen palaa viimeistään silloin, kun ymmärtää, ettei isi hoida sitä asiaa sun puolesta. Vaikka kyseiset tilanteet ovat olleet pelottavia, ne on opettaneet mulle paljon. Ja mä oon rohkaistunut niiden myötä ihan hirveesti. Mun on ollut pakko ja se on vain ja ainoastaan hyvä asia.

Oon asunut omillani nyt reilut kaksi vuotta. Ensimmäisen oman asunnon hankkiminen tuntui jännittävältä. Karu totuus iski kuitenkin, kun meidät sitten kuskattiin Lohjalta tähän huusholliin. Olo oli tyhjä. Tulevaisuus pelotti. Miten saan ruokaostokset ja laskut hoidettua? Entä kämpän korjaushommat tai auton huoltamisen? Pelot osoittautuivat turhiksi, sillä me ollaan selvitty elämisestä toistaiseksi erinomaisen hyvin. Ruokaostokset ja laskut menevät tuon tuosta, samoin autoon liittyvät jutut, jotka meillä hoitaa pääosin Jesse, vaikka auto onkin mun. Korjaushommiin saadaan apua meidän vanhemmilta, kuten myös tarvittaessa raha-asioihinkin. Se on todella lohduttava tieto.

Myönnän edelleen olevani aivan jäätävä kermis ja avuton teini, joka ei uskalla käyttää saatavilla olevia asiakaspalveluita. Kaikkein pahimpia tilanteita ovat puhelimessa hoidettavat asiat. Laitan mielummin aina sähköpostia tai menen paikan päälle, jos vain mahdollista.

Viimeksi eilen mietin tätä aikuistumista ja tulin siihen tulokseen, että kaikki on nyt hyvin. Mulla on ihana avopuoliso, josta tulee mun aviomies reilun vuoden päästä. Meillä on kiva asunto ja toimiva auto. Kotona on myös kaksi ihanaa koiraa ja niiden lisäksi rapinaa aiheuttavat kaksi tyttömarsua temmeltää häkissään. Molemmilla on hyvät työpaikat ja raha riittää meidän tarpeisiin. Elämä ja sen haasteet on tulleet tutuiksi tämän kahden vuoden aikana ja olen todennut, että ei tämä aikuisena oleminen ole tämän kummoisempaa. Mitä seuraavaksi tapahtuu, se nähdään tulevaisuudessa!

Mikä sun mielestä on kaikista pelottavinta aikuistumisessa? Käytätkö vielä vanhempiesi palveluita, vaikka et asukaan heidän nurkissaan?

EN OSAA..

Lomalla kirjoitin postauksen mun hyvistä puolista. Kyseisen postauksen pääset lukemaan klikkaamalla tästä. Nyt puolestaan postausta niistä vähän heikommista puolista. Kukaanhan ei ole täydellinen..

EN OSAA..

.. piirtää, askarrella, kutoa tai muutakaan minkäänlaisia kädentaitoja. Tää on aika jännä piirre, sillä oon kuitenkin opiskellut itteni pintakäsittelijäksi. Kehityin amiksen aikana paljon, mutta en edelleenkään tykkää piirtää tai väkertää muutenkaan. Lopetin maalaustyöt, koska en mielestäni ollut ammattitason maalari kuitenkaan.

Kuva: we♥it

.. pukea ajatuksia sanoiksi. Olen opetellut ilmaisemaan tunteitani viimeisten opintojeni aikana ja kehittynytkin siinä. Edelleen kuitenkin raapustan ajatuksia paperille tai tänne blogiin. Blogi onkin oiva turva mulle, sillä osaan ilmaista itseäni sen avulla kaikista parhaiten.

.. tehdä ruokaa. Sen takia mulla onkin mies kokkina. Kuten ensimmäisestä kohdasta voi päätellä, en oo kovinkaan luova. Lisäksi oon tutun ja turvallisen kotiruoan ystävä ja suosin mieluiten mietoja pasta-, kana- ja jauheliharuokia. Jessen kanssa oon alkanut opettelemaan erikoisempien ruokien syömistä, mutta kokkaamisen hoitaa edelleen Jesse.

.. puhua kieliä. En mielelläni puhu vieraita kieliä. Töissä mulle puhutaan ajoittain englantia ja ymmärränkin sitä ihan hyvin. Vastaan kuitenkin aina suomeksi, sillä mulle on luontevinta puhua suomea töissä. Vieraiden kielien puhuminen taitaakin olla enemmän kiinni uskaltamisesta kuin osaamisesta.

.. säätää kamerani asetuksia. Mun mielestä tää on hieman nolo paljastus blogin kirjoittajana, mutta se on totta. Mä oon äärettömän laiska opettelamaan järkkärin käyttöä ihan perusteellisesti, joten olen opetellut sieltä kaikista tavallisimmat ja yksinkertaisimmat asetukset. Toistaiseksi olenkin pärjännyt ihan hyvin.

Tunnistatko sä helposti ne omat kömpelyydet ja heikkoudet? Entä vahvuudet? Kommentoi alas!

MITÄ KELASIN PIENENÄ

En tainnu mainitakaan blogin puolella, että mä olin viime viikon lomalla. Talvilomalla, jota koululaiset viettää joka vuoden helmikuussa. Koulun työntekijänä sain myös nauttia kyseisestä lomasta. Loman aikana mulla oli aikaa miettiä ja pohtia. Siis ihan kaikkea. Ja yksi alue oli tulevat blogipostaukset. Aloin viime viikolla miettimään elämää lapsena ja elämää tämän ikäisenä. Ja muistan mitä kaikkia luuloja mulla oli pienenä. Mun mielestä tää on hauska ja mielenkiintoinen aihe kirjoittaa, joten tässä muutama juttu mitä kelasin pienenä.

Lapsena..

.. ihmettelin, miksi kylpypyyhe täytyy pestä. Olemmehan aina puhtaita, kun kuivaamme itsemme siihen.

Nykyään en pidä kylpypyyhettä kovinkaan puhtaana, vaikka edelleen sitä käytetään suihkusta tulleena eli puhtaana. Pyyhkeet joutaa meillä pyykkiin kahden viikon välein.

.. luulin, että terveysside on aikuisten naisten vaippa. Ihan sillä oikealla vaippa-merkityksellään.

Nykyään tiedän, että ihan näin se ei ole.

.. halusin eläinlääkäriksi. Saisinhan parantaa ja paijata suloisia elukoita päivästä toiseen.

Nykyään tiedän, että eläinlääkärin työ on kaikkea muutakin. Työ ei muutenkaan ole välttämättä aina niin mieluisa.

.. ihmettelin, miksi äiti odotti palkkapäivää. Hänhän oli töissä ja näinollen hänellä oli koko ajan rahaa. Ainakin piti olla..

Nykyään ymmärrän hyvin, miksi ihmiset yleensä odottelee palkkapäivää. Vaikka käykin töissä, se ei tarkoita, että rahaa olisi tilillä aina.

.. luulin, että poliisin ainoa tehtävä on saada kauppojen ryöstäjät kiinni.

Nykyään tiedän, että se on myös paljon muutakin.

.. luulin, että lääkäri työskentelee ainoastaan lääkärissä ja sairaanhoitajat hoitavat lääkärin virkaa sairaalassa.

Nykyään. noh, eikös niitä lääkäreitä ole myös siellä sairaalassa?

PARHAAT PALANI

Heippa! Meillä on viikonlopun aikana vaihtunut pöytäkone läppäriin ja työpöydän tilalla komeilee IKEAsta ostettu lipasto. Kaikesta tästä kuitenkin vielä erikseen postausta, mutta tämä siis syynä blogihiljaisuuteen. Nyt näpyttelen ensimmäistä kertaa postausta uudella koneella ja tämä postaus onkin Parhaat palani eli mun parhaimmat puolet!

Minä olen hyvä..

.. kuuntelija. Oon saanut tästä palautetta sekä siviilielämässä että opiskelujeni aikana. Oon helposti sellainen, että puhun paljon omista ongelmistani, mutta osaan myös kuunnella. Pahan paikan tullen oon huomannut, että riittää, kun osaa kuunnella. Mä osaan kuunnella muita ihmisiä ja teen sen myös mielelläni.

.. sisustamaan. Oon viimeisen vuoden aikana kehittynyt sisustamisessa ihan älyttömän paljon. Ennen mulla oli aina omat visiot kaikesta ja huomasin, ettei se oikein toimi mun kohdalla. Koostankin nykyiset sisustusideat inspiraatiokuvien pohjalta ja oon onnistunut siinä todella hyvin. Oonkin tällä hetkellä erittäin tyytyväinen meidän kodin sisustukseen!

.. ajamaan autoa. Tääkin taito on tullut kokemuksen kautta. Olin autokoulussa todella surkea lähinnä suorituspaineiden ja jännittämisen vuoksi. Inssikin meni päin sitä itseään, mutta en mitenkään antanut sen lannistaa. Pidän itteeni nykyään tosi taitavana kuskina, vaikka välillä meinaakin iskeä paniikki kesken Helsingin neljän ruuhkassa. Ajan mielelläni usein, sillä haluan ylläpitää ajamisen taitoa mahdollisimman pitkään.

.. kirjoittamaan. Äidinkieli oli mun lemppariaineita koulussa ja olisi vieläkin, jos vain kävisin koulua. Oon aina tykännyt kirjoittaa tarinoita, listoja, oikeastaan kaikkea, mitä käsin voi kirjoittaa. Luulenpa, että se oli yksi syy blogin aloittamiseenkin. Tällaisessa höpöttelyssä en koe olevani niin nokkela, mutta uskon kehittyväni tässä ajan myötä.

.. liikunnassa. Oon pienestä pitäen ollut kiinnostunut liikunnasta ja kokenut sen olevan mun juttu. Harrastin pienenä yleisurheilua, mutta urani loppui liialliseen kilpailukeskeisyyteen. Haluankin liikkua liikunnan ilosta kilpailemisen sijaan. Oon kiitollinen pienenä saamastani liikunnan määrästä, koska sillä on huomattava merkitys mm. nykyiseen lihasten kehitykseen.

.. empatiakyvyssä. Oon hyvin tunteileva ihminen ja koen huomattavaa myötätuntoa muiden ihmisten tunteista. Herkistyn helposti muiden herkistyessä ja tunnen vilpitöntä ilontunnetta jonkun muun iloitessa. Osaan eläytyä muiden ihmisten fiilikseen yllättävän hyvin ja siitä on ollut hyötyä elämässä ainakin tähän asti.

KUN MICHAEL KORS EI KIINNOSTA

Postauksen otsikko kuulostaa kieltämättä melkoisen tylyltä ja sitä sen ei ole tarkoitus olla. Postaus ei myöskään ole kohdistettu suoraan Michael Korsiin, vaan oikeastaan ihan johonkin muuhun. Kirjoitan teille tällä kertaa ajatuksia ja mielipiteitä mun tyylistä tai tyylittömyydestä. Miten sen kukin haluaa ottaa. Eli postaus siitä, kun Michael Kors ei kiinnosta.

Olisin voinut otsikossa ihan hyvin viitata vaikka hiustenpidennyksiin, Victoria's Secretiin, Luis Vuittoniin tai muihin tämän tyyppisiin juttuihin. Mä en ole koskaan liiemmin ollut kiinnostunut kosmetiikasta, korkkareista tai kynsienlaitosta. Oon aina ollut tennareiden, huppareiden, pipojen, kollareiden ja meikittömyyden ystävä. Ja siitä mä haluan tässä postauksessa kirjoittaa.

Mä oon tosi paljon kadehtinut ystäviä, jotka pystyvät mutkitta kävelemään korkeilla koroilla ja osaavat kihartaa hiuksensa. Kaikki tää perustuu siihen, että mä en osaa laittaa hiuksia, meikata, kävellä korkkareilla tai muutenkaan väkertää erityisesti ulkonäölläni. Itseasiassa en edes pysty käyttämään korkeita korkoja löysien nilkkojen vuoksi. Mulla oli 18-20-vuotiaana sellainen vaihe , jolloin kannoin Guessin laukkua käsivarrella ja köpsöttelin mustilla korkosaappailla. Se vaihe oikeastaan loppui, kun tapasin Jessen.

Mielestäni oon aina ollut hieman poikatyttömäinen ja se tyyli on oikeesti paljon makeempi, mitä oon ajatellut esimerkiksi teini-ikäisenä. Jo ylä-asteella mä olin kiinnostunut räväkämmästä tyylistä ja sen tosiaan huomaa katsellessa kuvia siltä ajoilta. Täysi-ikäisyyden lähestyessä muutuin hieman hienostelevammaksi neitokaiseksi, mutta onneksi ymmärsin, ettei ne korkeat korot ja nahkaiset Guessin laukut oo ollenkaan mun juttu. Mikä onkin hassua, että olen ajatuksiltani ja käyttäytymiseltäni hyvinkin prinsessamainen, mutta tyyliltäni olen aivan kaikkea muuta.

Laittautuminen ei oo sitä mun lempipuuhaa. En tykkää meikata tai laittaa hiuksia, koska en osaa. Arkisin teen sen kuitenkin joka aamu näyttääkseni edes hieman ihmiseltä. Amiksessa olin todella paljon ilman meikkiä ja oikeestaan nautinkin siitä. Nautin siitä edelleenkin, mutta ihoni muututtua entistäkin punertavammaksi ja raiskatessani kauniit, tuuheat kulmakarvani on meikkaamisesta tullut lähes pakollista. Olen kuitenkin aina ollut melko tyytyväinen ulkonäkööni ja kiitollinen tummista, pitkistä ripsistä, isoista silmistä ja, no niistä tummista kulmakarvoista.

Kynsien lakkauksesta oon innostunut viime syksynä, vaikka erityinen kynsi-intoilu ei sovi mulle ollenkaan. Oon pari kertaa pitänyt geelikynsiä ja todellakin tykännyt niistä! En kuitenkaa osaa varoa niitä eikä ne jostain syystä pysykään mulla kovin kauaa. Olisko liian kostea kynsi?

En intoile mistään ihonhoitotuotteista, vaan käytän sellaisia tuotteita, jotka oon todennut hyviksi ja joita löytyy ihan lähimarketista. Mulla on aina ollut suhteellisen helppo iho, joten sen kummempia ihonhoitotuotteita ei ole tarvittukaan. Pesen meikkini aina iltaisin, jonka jälkeen rasvaan ihoa. Ennen nukkumaanmenoa rasvaan käteni ja jalkapohjani, jotka tuntuvat tähän vuoden aikaan hyvinkin kuivilta. Myös suihkun jälkeen rasvailen ihoani.

Hiukseni ovat vuosien mittaan muuttuneet kuivista korpuista pitkiksi kauniiksi laineiksi. Kiitos ihanan kampaajani, jonka luona olen viimeiset pari vuotta käynyt kahden kuukauden välein. Hiuksiin käytän pääsääntöisesti myös ihan marketista ostettua shampoota ja hoitoainetta. Tällä hetkellä mulla on myös Lumenelta ostettu tehohoito, joka tekee todella hyvää mun tukalle. Lisäksi käytän lämpösuojaa ja hiusöljyä. Olen joskus haaveillut hiustenpidennyksistä, mutta mun aika, raha tai kärsivällisyys ei kestäisi niiden hoitamista ja huoltoa.

En oo koskaan käynyt manikyyrissä tai pedikyyrissä. Kosmetologilla pyrin käymään kerran vuodessa puhdistamassa ihoni, mikä riittää ihan hyvin tälle herkälle pärställe.

Tällä hetkellä mun suurimpia ystäviä on revityt farkut, löysät collegepaidat, kangaskassit, pipot, lätsät, tennarit, kulmakynä ja ripsari. Oon iloinen, että säilytän kuitenkin tyttömäisyyteni meikkaamalla lähes päivittäin ja lakkaamalla kynsiä silloin tällöin. Räväkkää tyyliä ylläpitää sivusiili, joka on ehkä parasta, mitä oon koskaan tehnyt hiuksilleni.

Tää postaus ei ihan ollut sitä, mitä kelasin, mutta sainpahan hieman taas avautua ja kertoa itsestäni. Miten sun tyyli muodostuu?

VÄÄRÄKÄTISYYS

On oikeaa ja väärää. Sitten on oikeaa ja vasenta. Tämä postaus käsittelee vasen- eli sitä vääräkätisyyttä.

Mä olen ollut vasenkätinen aina. Ihan lapsesta saakka ja se on ollut mulle ihan normaalia. Oon tottunut siihen, samoin mun perhe ja ystävä. Ystäväpiirissä löytyy yksi kohtalotoveri. Myös suvusta löytyy yksi vasenkätinen. Viime aikoina olen hieman tutustunut uusiin ihmisiin ja aina kuulee sen jotenkin hämmästelevän, ehkä jopa kauhistelen kysymyksen: "Ootsä vasenkätinen?" Kyllä, olen ja ylpeä siitä.

Kirjoitan siis vasemmalla. Syön vasemmalla, käytän saksia ja keittiöveistä vasemmalla. Kaikissa yksikätisissä askareissa käytän vasenta kättä enemmän ja näin ollen tarkkuuta vaativat työt hoituu vasemmalla kädellä. Hiiren käyttö tietokoneella ollessa on kuitenkin hoitunut aina oikealla kädellä. Kun harrastin yleisurheilua, huomasin myös hyppääväni pituutta eri jalalla kuin muut ja laitoin pikajuoksussa käytettävät lähtötelineet päinvastaisesti kuin muilla.

Tiedän ihmisiä, jotka ovat alunperin syntyneet vasenkätisenä, mutta myöhemmin heidät on " käännetty " oikeakätiseksi. Miksi? Vasenkätisyydestä sanotaan olevan haittaa. Joissakin kulttuureissa vasenta kättä pidetään likaisena ja monissa kielissä sana " vasen " viittaa pimeyteen ja pahuuteen. Mä olen aina ollut ylpeä mun vasenkätisyydestä ja sen ainutlaatuisuudesta. Kuitenkin vasenkätisenä kohtaan lähes päivittäin siihen liittyviä ongelmia:

En ole kertaakaan törmännyt työpaikassa tai koulussa saksiin, jotka olisi suunnattu vasenkätiselle. Niitä vihreitä lasten vasenkätisiä saksia on tullut käytettyä kerran, jos toisenkin.

Vasenkätisenä en pysty/osaa avata säilyketölkkiä.

Koulussa minulle oli aikoinaan hyvin hankala löytää oikean käden räpylää tai vasenkätistä säbämailaa.

Työssä käytettävä paperileikkuri on tarkoitettu oikeakätiselle. Olen kuitenkin opetellut sen käyttöä ja se sujuu nykyään hyvin.

Käsin kirjoittaessa kirjoituskäsi suttaa kirjoitetun tekstin. Oikeakätisellä ei ole tällaista ongelmaa.

Harrastaessani yleisurheilua valmentajani oli todella hankala opettaa mua heittämään keihästä tai työntämään kuulaa.

Nyt, kun olen ollut kohta kuukauden koulunkäyntiavustajana, olen jokaisessa luokassa seurannut lasten työskentelyä. Mun mielestä on hämmästyttävää, että luokasta saattaa löytyä korkeintaan yksi vasenkätinen. Tai sitten heitä ei ole ollenkaan. 

Musta on huvittavaa, kun ihmiset jaksaa ihmetellä. Mulle se on aina ollut ihan arkipäiväistä ja normaalia. Saahan sitä tietty ihmetellä, onhan se kuitenkin harvinaista. Tutkimusten mukaan 10-13% väestöstä on vasenkätisiä.

STRESSITÖN

Tähän väliin haluan kirjoitan teille postausta hieman pintaa syvemmälle liittyen mun tämän hetkisiin fiiliksiin.

Mä olen todellinen murehtija-ihminen. Mä tuppaan murehtia erilaisia asioita päivästä toiseen. Useimmin nukkumaanmennessä tai herätessäni keskellä yötä. Joskus murehdin mennyttä, joskus tulevaa, joskus työkuvioita ja joskus raha-asioita. Mulla on takaraivossa koko ajan pelko, että kohta tapahtuu jotain. Ei tää elämä voi rullata näin hyvin. Aina on jotain, mikä antaa hieman haastetta elämään.

Oon myös kova stressaamaan. Joskus tiedollisesti ja joskus liiankin alitajuntaisesti. Stressi vetää mun ihon todella huonoon kuntoon ja nostaa verenpainetta. Stressi nostaa mun suorituspaineet niin korkealle, etten välttämättä osaa sanoa edes omaa nimeäni. Stressi on ollut aina läsnä mun elämässä. Milloin koulutehtävät, milloin auton huolto ja milloin laskujen maksaminen. Koko ajan deadlinet paukkuu ja pitäisi olla suorittamassa jotain. Tällainen elämä saattaa kuulostaa hankalalta, mutta mä olen todella tottunut siihen. Loppujen lopuksi ihminen kuitenkin väsyy siihen suorittamiseen ja hyväksynnän etsintään.

Tällä hetkellä postauksen otsikko kertoo kaiken mun fiiliksistä. Viimeisin stressin aihe oli auton huoltaminen. Viime syksynä stressasin paljon koulusta ja näytöistä. Ennen joulua lahjojen hankkimisesta ja työpaikan saamisesta. Tammikuussa stressasin valmistumisesta ja työkuvioiden selviämisestä. Ja nyt helmikuussa oli tää autorumba. Uskokaa tai älkää, mutta mä olen selvinnyt tähän asti tuosta kaikesta! Olen saanut kaksi aivan ihanaa työpaikkaa ja niihin kuuluva paperinpyörittely on mennyt vihdoin eteenpäin. Auto pelittää, joulu meni moitteettomasti. Sain tutkintotodistuksen, joka tosin oli virheellinen ja nyt odottelen vielä sitä korjattua versiota.

Nyt arki ja elämä tuntuu rullaavan hyvinkin moitteettomasti, enkä mä jaksa stressata tulevaa. Pidän mun työstä ja uskon töissä muiden pitävän musta ja mun tavasta työskennellä. Kotona kaikki on hyvin ja nyt molempien ollessa töissä, ei pitäisi suuria rahaongelmiakaan tulla. Ei sillä, että meillä olisi niitä joskus ollut. Mun mielestä on tosi outoa, ettei mulla tällä hetkellä ole mitään murehdittavaa. Tosin, kyllähän mä tässä yksi yö keksin kuin keksinkin murehdittavaa: Heräsin keskellä yötä suremaan mennyttä, mun isovanhempien entistä asuntoa, jossa me siskon kanssa vietettiin paljonkin aikaa lapsena. Ne on onneksi iloisia, kultaisia muistoja, mutta tuleehan niitä joskus haikeudella kaivattua.

Tunnen eläväni tällä hetkellä huoletonta elämää, joka on mulle käsitteenä hyvinkin vieras. Päässä pyörii koko ajan ajatus, että eikö tässä pitäisi nyt olla jotain huolehdittavaa tms. Parasta varmaan alkaa vain tottua ajatukseen, että turhaan. Nautin nyt tästä huolettomasta hetkestä, sillä onhan tässä tiedossa taas hieman stressinpoikasta jonkin ajan kuluttua. Vaikka uskottelen itselleni olevani stressaamatta, niin minkäs ihminen ajatuksilleen voi..

Koittakaa tekin elää onnellisessa hetkessä. Mäkin yritän, vaikkei se aina helppoa ole. Oikein ihanaa alkavaa viikkoa kaikille ♥

YSTÄVÄNPÄIVÄISIÄ FIILIKSIÄ

Ystävänpäivän kunniaksi haluaisin kirjoittaa postausta aiheeseen liittyen. Tämän vuoden ystävänpäivä vietetään Jessen kanssa kahdestaan kotona ja käydään myös tulevan appiukon synttärikahveilla. Halusin koristaa meidän asuntoa ystävänpäivän kunniaksi mustilla sydämillä, jotka toki jäävät jääkaapin oveen tämän päivän jälkeenkin. Mutta nyt itse aiheeseen:

Sain kuluneen viikon aikana muutaman postikortin. Molemmat olivat ystävänpäiväkortteja, oikein osuvia sellaisia. Mä liikutuin kyseisistä korteista niin paljon, että sain inspiraatiota tähän kyseiseen postaukseen. Oon aikaisemminkin kirjoittanut postauksia ystävyydestä. Yhden niistä voit lukea tästä. Se on ystävänpäiväpostaus kahden vuoden takaa ja tällä hetkellä blogini suosituin teksti. Siihen olen kirjoittanut tärkeimmän ylös. Siksi en halua paljoakaan toistaa itseäni mm. tässä postauksessa.

Mä oon hirveen huono itse lähettämään kortteja. Voivottelin sitä jo jouluna, mutta yllärinä unohdin kortit myös ystävänpäivänä. Seuraava etappi olisi pääsiäinen. Jos vaikka silloin muistaisin ystäviä kortilla. Mun mielestä ystäviä on ihana muistaa vähän vanhanaikaisemmallakin tavalla. Kaikki tapahtuu nykyään niin virtuaalisesti..

Pyrin olemaan yhteydessä ystäviin ihan viikottain. Ystävänpäivänä haluan muistaa niitäkin ystäviä, joiden kanssa ei olla vaihdeltu kuulumisia kuukausiin. Monet ystävät ovat sellaisia, että heidän läsnäolon tuntee, vaikkei olisikaan nähty viikkoihin. Jutut jatkuvat aina siitä, mihin viimeksi jäätiin. Jollain tasolla ollaan aina perillä toisen sen hetkisestä elämästä.

Hyvä ystävä..

.. ei kulje edellä, ei takana, vaan rinnalla.

.. kuuntelee, tukee ja on läsnä.

.. ymmärtää sinua.

.. ei pakene elämästäsi pahan paikan tullen.

.. nauraa kanssasi.

.. säilyy elämän alamäissä.

.. rohkaisee sinua.

.. hyväksyy sinut sellaisena, kuin olet.

.. on luottamuksen arvoinen.

.. ei katso ikää, ei sukupuolta.

.. itkee kanssasi.

.. on sinulle aina rehellinen, ei kaunistele.

.. on sinulle järjen ääni.

Mulla on muutama sydänystävä, vähän enemmän ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttuja. Jokainen on tärkeä omalla tavallaan ja jokaisella on oma merkityksensä mun elämässä. Jollekin on helpompi kertoa parisuhdekriisistä ja jollekin taas ongelmallisista työkuvioista tai unettomista öistä. Jollekin voi kertoa kaiken maan ja taivaan välillä. Jokaiselle on kuitenkin aina jotain kerrottavaa. Ei väliä, onko se syvällistä vai pinnallisempaa. 

Mä haluan olla lojaali ja luotettava ystävä. Aina en ole sitä ollut, mutta toivon tulevani aina vaan paremmaksi ystäväksi. Haluan itse auttaa, jos vain jotenkin voin. Osaan kuunnella ja mulla on hyvä empatiakyky, jonka oon kokenut todella arvokkaaksi taidoksi. Olen suorapuheinen, mutta pahan paikan tullen osaan olla hiljaa.

Oikein ihanaa ja rauhallista ystävänpäivää juuri sinulle, joka luet tätä postausta. Pidetään kiinni niistä tärkeimmistä ja muistetaan heitä niin usein, kuin vaan mahdollista. Eletään, kuin tää päivä olisi viimeinen. ♥

MITEN ONNISTUIN?

Tässä postauksessa haluan vähän palata vuosi sitten asettamiini tavoitteisiin ja tarkastella niitä ja samalla myös omaa kehitystäni näissä ja muissakin asioissa. Tavoitteissa oli muutama ihan konkreettinen juttu, mutta myös niin sanottua hengellistä puolta löytyi myös. Ton postauksen voit lukea klikkaamalla tästä.

ITSELUOTTAMUS

Mä oon aina ollut hirveän huono tässä. Mun ongelmana lähinnä on se, että mä mietin liikaa. Mä mietin joka sekunti seuraavaa liikettä tai sanottavaa sanaa. Mä kelailen ihan liikaa sitä, mitä muut musta tai mun tekemisistä ajattelee. Tälle on tietenkin ihan pätevä syy, mutta nyt ei mennä siihen. Mä oon viime aikoina kokenut olevani jatkuvan arvostelun kohteena. Ihan opintojen kautta, mutta myös siviilielämässä. Musta tuntuu, että mun täytyy jatkuvasti suorittaa ja esittää jotain, mitä en ole. Kaikista paras itseluottamuksen lähde on se, että on oma itsensä. Ihan kaikissa tilanteissa. Mun mielestä se ei vaan riitä. Mä oon ihan armottoman ankara itselleni. Ruoskin itteeni vielä monta viikkoa jonkun epäonnistumisen jälkeen. Ihan pienistäkin asioista. Ja se on tosi rankkaa. Monta unetonta yötä ja itkuista iltaa on mennyt näiden asioiden lomassa.

Kuitenkin toi opiskelu opetti paljon. Löysin itsestäni puolia, jotka ei ole koskaan aiemmin tullut esiin. Sain itseluottamusta ja edes vähän uskoa itseeni. Mulla oli monta kertaa fiilis, että mä pystyn tähän. Mä oikeasti osaan. Oon ikuisesti kiitollinen meidän rakkaalle tutor-opettajalle, joka alusta lähtien uskoi muhun ja sai lopulta puserrettua musta ulos sen potentiaalin ja taidon. Suuri kiitos kuuluu myös rakkaille opiskelutovereille, joilta sain odottamattoman paljon tsemppausta. Musta oli ihana huomata, että lähes vieraita ihmisiä inspiroi mun kehittyminen ja sen ansiosta ne jaksoi mua kannustaa. Monta kertaa teki mieli lyödä hanskat tiskiin, mutta sitä mä en tehnyt. Se ei vain sovi mun luonteelle.

Olen siis kehittynyt itseluottamuksessa todella paljon. Ainakin ammatillisella puolella. Siviilielämässä se on vielä ihan toinen juttu, mutta mä uskon, että aika ja kokemus kruunaa kaiken. 

KÄRSIVÄLLISYYS

Tää on ehkä isoin edistysaskel vuoden 2015 aikana. Tästä se kiitos kuuluu tietenkin meidän rakkaalle pörröpyllylle eli Remylle. Ensimmäiset puoli vuotta Remyn kanssa oli tosi raskaita. Tyyppi raastoi meidän molempien hermoja ihan äärettömän paljon ja välillä tuntui, että edistystä ei tapahdu millään.

Kun huhtikuussa meidän rakas Pepi nukkui pois, mä jotenkin heräsin ja rauhotuin. Mä aloin miettimään, että jokaikinen kerta, kun mä menetän hermoni ja korotan ääntä tuolle koiralle, niin se on pois meidän yhteisestä, iloisesta ajasta. Näin pitäisi tietenkin ajatella ihan kaikkien suhteiden kohdalla. Mä tajusin, että sitä aikaa ei saa koskaan takaisin ja, että koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu. 

Mä oon oppinut venyttämään mun pinnaa. Miettimään, ennen kuin sanon ääneen. Hillitsemään ärsytykseni muiden edessä. Mielummin huudan ja itken tyynyä vasten, yksin. Tai huudan autossa. Mieluiten istun autossa ja käännän volan niin kovalle, kun siitä masiinasta lähtee. Oon löytänyt tällaisia korvaavia keinoja sille, etten pura ärsytystäni kehenkään. En Jesseen enkä Remyyn tai ylipäänsä kehenkään. 

SAMA TAHTI

Nyt, kun opinnot on ohi, on olo todella helpottunut ja onnellinen. Opintojen aikana kävin muutaman kerran pohjalla, mutta nousin sieltä joka ikinen kerta. Kirjoitin tavoitteisiin saman tahdin pitäminen opiskelujen suhteen ja se kyllä piti ihan loppuun saakka. Annan anteeksi itselleni ne romahdukset, sillä jokaisella meillä on huonot hetkensä. Ja se kuuluu elämään. Kaikki ei voi aina mennä niin kuin on kelannut. Mä opin olemaan vähän armollisempi itselleni. Ja olen todella ylpeä suorituksistani kaikesta huolimatta.

REMY

Hauvavauva on kehittynyt ihan uskomattoman paljon tämän vuoden aikana. Kuten aikaisemmin kirjoitin hankalista hetkistä, niin niistä päästiin yli yhdessä. Remyn sisäsiisteys opittiin vasta kesällä, mutta poikakoirat taitaakin olla hieman hitaampia sen oppimisessa. Peruskäskyt, kuten " odota ", " istu ", " ei mene ", " täällä, tänne " toimivat tälle pikkumiehelle aivan mainiosti. Häiriötekijöiden keskellä onkin vähän eri juttu. Mutta sitkeydellä me löydetään se yhteinen sävel.

Remy on aika paljon testaillut meitä. Jesseä vähän enemmän, mutta kasvattajan ohjeilla selvitään tästäkin vaiheesta ihan kunnialla. Merkkailu alkoi ennen joulua ja siihen on auttanut vähäinen yksinolo kotona, siivoaminen ja karkoite. Toivon, että tuokin vaihe menee nopeasti ohi ja selvitään tästä ilman leikkausta.

Remy on todella seurallinen, leikkisä, huomionkipeä, energinen, rakastava ja ennen kaikkea ahmatti. Nappulat eivät kelpaa ruuaksi vaan seassa täytyy olla jotain muuta. Mun mielestä on tosi tärkeetä antaa koiralle monipuolista ruokaa. Kasvattaja ei yhtään vähätellyt ihan tavallisen kotiruoan merkitystä. Remy on tosin hieman herkkävatsainen, mutta ollaan jo opittu tunnistamaan ruuat, mitä pikkuveitikalle ei kannata antaa.

YSTÄVÄT

Oon vuoden aikana tsempannut ja yrittänyt pitää säännöllisemmin yhteyttä ystäviin. Suurin osa hyvistä ystävistä löytyy kotikaupungista, mutta nykyään niitä löytyy myös pk-seudulta. On ihanaa, kun ystäviä löytyy vähän joka puolelta, mutta on silti välillä hankala sopia ketä näkee milloinkin. Mekin ollaan Jessen kanssa niin paljon kotikonnuilla, että ne pk-seudun kaverit jää helposti huomiotta. Onneksi on some ja lähes päivittäin pidän yhteyttä niihin parhaimpiin ystäviin, vaikka ei niin usein nähtäiskään. Mun mielestä ystäviin ei voi koskaan olla liikaa yhteydessä. Varsinkin, jos suurin osa asuu kauempana.

LÄVISTYS

Joo, sellainen jäikin nyt tältä vuodelta ottamatta. Sen sijaan kävin leimaamassa itseäni kolme kertaa ♥

REISSUT

Vuoden aikana tuli reissattua ihan mukavasti. Keväällä käytiin kaveriporukalla Tallinnan puolella risteilemässä, kesän aikana yövyttiin Lahessa Jessen porukoiden mökillä ja samalla reissulla bailattiin Summer Up -festareilla. Kesällä yövyttiin myös Karjalohjalla meidän mökillä ja syksyllä risteiltiin taas kaveriporukan kanssa. Tällä kertaa tosin Ruotsin puolella.

Postauksen myötä mun päähän pilkahti ajatus, että kaikki on nyt ihan hyvin. Ja ne asiat, jotka ovat vielä vähän kesken, niin järjestyy jossain vaiheessa. Ihan varmasti. Julkaisen blogin puolella vielä tavoitteita tälle vuodelle. Lupaan, että tällä kertaa ne ei ole näin rankkoja.

OHI ON

Mun piti kirjoittaa tää postaus jo kaksi viikkoa sitten, mutta kirjoittaminen on muuttuneiden opiskelujuttujen myötä jäänyt ja mulla ei oikeastaan ole kovinkaan suurta inspistä kirjoitella tällä hetkellä. Toteutan tätä postausta kuitenkin juuri nyt! Ps. oon tosi pahoillani näistä pikselimössökuvista.

OHI ON tarkoittaa siis sitä, että 2,5 viikkoa sitten multa loppui koulu. Sehän tarkoittaa sitä, ettei mun tarvitse enää ajella 40 min koulumatkaa kaksi kertaa päivässä. Kaikki ne aamuruuhkat, tietyöt ja Kehä 3 onnettomuudet on toistaiseksi historiaa ja voin vain iloita lyhyestä työmatkastani nykyiseen harjoittelupaikkaan. Enää ei siis tarvitse istua minuutin minuuttia koulunpenkillä vaan voin suorittaa koulutuksen loppuun käytännön harjoittelulla. Mä kun en koskaan oo ollut koulunpenkillä-istuja.

On tässä loppumisessa kuitenkin monta haikeaakin puolta. Mulla tulee oikeasti ikävä koulukavereita, joista suurin osa asuu ihan eri suunnassa, kuin meitsi. Opiskeluiden aikana tutustuin aivan ihaniin ihmisiin, joista löytyikin muutama ihan elinikäinen ystävä. Lisäksi meidän iki-ihanaa tutor-opettajaa tulee ikävä: Häntä, joka piti aina niin hyvää huolta ja jaksoi hoitaa opiskelijoiden murheita ja huolia. Meidän oma opettaja on ymmärtänyt ja kannustanut mua loppuun saakka ja saanut mut ihan oikeasti uskomaan itseeni. Olen todella kiitollinen meidän opettajalle ja mun parhaille luokkakavereille tästä vajaasta kahdesta vuodesta. Toivon kaikille oikein lämmintä tulevaisuutta, onnellisuutta ja terveyttä. Niin ja nähdäänhän me vielä ainaki osan kanssa joulukuun valmistujaisjuhlassa ♥

Mitä sitten seuraavaksi? Mulla on harjoittelua jäljellä vielä 2,5 viikkoa, joista kolme päivää menee näyttöä tehdessä. Yhden osan näytöstä tein jo perjantaina ja musta tuntuu, että sen osion vois kokonaan heittää roskikseen. On mulla onneksi vielä kolme päivää aikaa tsempata ja toimia täysillä. Harkan mukana tekemättä on vielä näytön suunnitelma ja yksi koulutehtävä. Viimeiseen astin koitan todella tsempata, mutta alan pikkuhiljaa hiipumaan ja huomaan meneväni matalimmasta kohdasta aitaa. Mulla on kuitenkin kotona niin parhaat kannustusjoukot, että niiden avulla selviän tästä viimeisestäkin osiosta varmasti kunnialla.

TOIVEPOSTAUS: MILLAISET VALMISTUJAISET?

Multa toivottiin postausta siitä, millaiset valmistujaiset aion järjestää. Koska tiistaina mulla oli viimeinen koulupäivä, niin tää aihe alkaa olla jo aika ajankohtainen. Tässä muutama idea alkuvuonna toteutuvaan valmistujaisjuhlaan.

Oon päättänyt, että pidän rauhalliset valmistujaiskahvittelut lähipiirin kesken täällä meillä kotona. Koska tää on jo mun toinen ammatti, niin en koe, että valmistujaisia tarvitsee niin suuresti juhlia. Mutta kaverikestithän on sitten ihan eri juttu! Sain valmistuvalta ystävältä vinkin, jonka johdosta aion pitää kaveribileet mun isän luona omakotitalossa, jossa on tilaa rellestää ja vähän metelöidäkin. Isin luokse mahtuu myös jäämään yöksi isompikin poppoo, jos tilanne sitä vaatii.

Haluan mun valmistujaisten olevan hauska ja mahdollisimman rento juhla. Ihan ensiksi jengin astuessa ovesta sisään olisi tosi siistiä, jos ensimmäinen katseenkiinnitäjä olisi jonkinnäköinen banneri, joka viittaa siihen, että nää on valmistujaisbileet. Mun isi on tehnyt muutamiinkin meijän bileisiin erilaisia bannereita ja kun sellainen mahdollisuus kerran on, niin haluan mä sitä tässäkin tilaisuudessa käyttää. Musiikkia voi soittaa olohuoneessa kotiteatterin kautta eikä tarvitse millään kämäsillä tietokoneen kajareilla yrittää pimputella. Asunto on niin avara, että musiikki kuuluu lähes joka paikassa sisällä oltaessa.

Vieraiden saapuessa tarjoan heille mielelläni maljan juhlan kunniaksi. Voi olla, että tää tyttö saa muutaman kerran kilkutella lasin kanssa illan aikana. Tarjolle haluan jotain pieniä, terveellisiä suupaloja, kuten hedelmät ja dipattavat vihannekset. Toisaalta voileipäkakku houkuttelee myös. Isin tekemä olis tietenkin parasta! Lisäksi haluaisin valkosuklaajuustokakun jälkiruoaksi. Vaikka en halua juhlasta kovinkaan virallista tai hienoa, niin on mun mielestä kiva panostaa ainakin tarjoiluun! Sitä paitsi täydellä vatsalla jaksaa bilettää myöhempäänkin. Naposteltavien lisäksi aion tehdä jonkun boolin tai Jessehän sen oikeestaan tekee, mutta anyway. Oon ite tosi huono juomaan boolia, mutta tiedän, että monet mun ystävistä sitä juo. Booliin panostan siis ainoastaan vieraiden tähden!

Syömisen, tanssimisen, juomisen ja seurustelun lisäksi haluaisin lämmittää saunan ja pistää porealtaan tulille. Musta olisi tosi kivaa, ettei kukaan ahdistu laittautumisesta tai siitä, mitä pukee päällensä. Saunominen ja porealtaassa lilluminen tekisi tunnelmasta tosi rennon ja kiireettömän. Aion kyllä tän toteuttaa, jos vain halukkaita saunaosastolle löytyy!

Kunhan tätä kaikkea kerkee tekemään siellä pelipaikoilla, olisi ideana vielä lähteä baariin. Oma pöytä yökerhossa olis muuten tosi jees! Mun ei itse henkilökohtaisesti ole mitenkään pakko lähteä sinne yöelämään, mutta muutama ulkopaikkakuntalainen haluaa kuitenkin nähdä sen Omenakaupungin yöelämän. Toivon, että tää kaikki toteutuu ja saadaan aikaiseksi hauskat, mutta rennot valmistujaisjuhlat. Eihän sitä tiedä jos biletys jatkuu vielä baarista tullessa.

Olisihan sitä tosi kiva saada jonkinlainen yllätyskin tän valmiin lastenohjaajan päänmenoksi! Vinkvink lähipiiri ;) 

Kuvat: we♥it