Koira asiaa

Olimme J:n kanssa torstaista perjantaihin koiravahteina hänen veljensä luona. Illalla kun tulin paikalle mua odotti kolme pientä ihanaa chihua ja tietenkin itse herra J. Musta oli tosi kiva vain köllötellä sohvalla ja rapsutella noita pikkuisia. Samoin musta oli tosi jännää kun kaksi näistä koirista nukku peiton alla mun puolella ♥ Tästä sainkin idean toteuttaa postauksen mun omista kokemuksista koirien kanssa ja tulevaisuuden koirahaaveista.

Meidän vanhempi koiramme: 8-vuotias australianpaimenkoira Zorro tuli meille pitkän haaveilun ja kitisemisen jälkeen elokuussa 2005 8-viikkoisena. Me oltiin Anskun kanssa aivan ihmeissämme kun isi alkoi siitä silloin aikoinaan puhumaan. En oikeastaan edes muista mistä me toi rotu löydettiin ja keksittiin, mutta toiveena oli, että mä halusin pienoisen sylikoiran ja muut sitten taisivat haluta isomman koiran. No Zorro, 52-senttinen on siinä ja siinä rajoilla ettei se ole mun makuun liian iso. Isompaa en missään nimessä haluaisi! Mutta senteistä ja kiloista piittaamatta Zorrosta on tullut meille todella rakas vaikka se on pennusta asti ollut pahimman luokan tuhoaja, komentaja ja välillä äärettömän raivostuttava! On syöty tv-tasoa, sohvapöytää, kotiteatterin piuhat poikki, muutama isin kirja, isin puku, jokaisesta kenkäparista toinen kenkä, housujen lahkeita, hihnoja, roskapusseja ja ties mitä. Kyllä se meille silloin kakarana aiheutti harmaita hiuksia. Nyt kun pienestä pojasta on kasvanut keski-ikäinen seniori, jaksaa häntä edelleen heilua ja välillä hyppii innoissaan ihmisten päälle niin se on iän myötä rauhoittunut todella paljon. Aikasemmin kun joku lähti ovesta ulos alko hirveä meuhkaaminen joka kesti noin 5-10 min lähdön jälkeen. Nykyään tuo höristelee vain korvia ja vilkaisee iloisesti kun kotoa lähtee.

Sitten tämä meidän juniori: 6-vuotias shetlanninlammaskoira Pepi tuli meille kaksi vuotta Zorron jälkeen syksyllä 2007. Pepi oli tuolloin jo puolivuotias, sillä siitä suunniteltiin näyttelykoiraa juuri oikeiden mittojen ansiosta. Noh, yhdellä kiveksellä ei kauhean pitkälle pötkitä, joten kasvattaja päätyi myymään sen meille. Pepi tuli siis vähän niinkuin mun toiveesta, kun on kuitenki 15 senttiä Zorroa pienempi. Pepi oli alusta asti paljon rauhallisempi ja arempi kuin Zorro. Se pelkää älyttömän paljon kaikkia miehiä varsinkin jos heiltä löytyy pituutta vähänkin enemmän. Isiä se ei ole kuitenkaan koskaan pelännyt. Tää pienoinen on meijän ikuinen kusiluikero, jota ei voi lahjoittaa kellekään yökylään. Pepi on myös älytön ahmatti. Se söisi varmasti itsensä kuoliaaksi jos vain pystyisi. Kaikki jätetyt roskikset täytyy tyhjentää ja tarkistaa, roskakoreista kerätään kaikki suklaapaperit yms ja sohvapöydille jääneet lautaset on myös käytävä läpi. Pepi ei ole muuten ollut läheskään niin täystuho kuin esimerkiksi Zorro. Pepi on myös meijän hauvoista epäonnekkaampi: on ollut silmätulehdusta, kasvainta, kroonista yskää, ihottumaa kuonossa, lepattava tärykalvo korvassa, 2,5 viikon seikkailu metsässä. Kaikesta huolimatta se on kuitenkin todella tyytyväinen hauveli ja jaksaa naurattaa meitä päivästä toiseen mitä hassuimmilla ja oudoimmilla jutuilla ♥

Mun koirahaaveisiin kuuluu vain ja ainoastaan pomeranian. En muista mistä olen tuon koirarodun bongannut. Olen hirveästi katsellut videoita youtubesta ja saanut J:nkin innostumaan näistä koirista. Pomeranian on siis vähän isompi kuin chihuahua ja paljonpaljon pörröisempi ja massiivisempi. Toi koirarotu on kauttaaltaan sulattanut mun sydämen ja en millään malta odottaa, että saan joskus mahdollisuuden ja, että mulla on varaa käydä hakemassa kotiini oma pieni pommi ♥ Mä olen myös päättänyt, että hauvavauvan täytyy olla joko valkoinen tai musta. Kuitenkin mun periaattena on se, että vaikka mulla olisi miljoona pomsua tai mitä vain ihania koiria niin nämä kaksi kodin herraa, joita tällä hetkellä täällä kotona pyörii tulee aina olemaan mun ykkösvauvoja, ykkösmiehiä ja ykköshauvoja. Se, jos joku ei muutu koskaan ♥

Ylläolevat kuvat täältä.