AIKUISTUMISEN KYNNYKSELLÄ

Mä oon varmaan aikaisemminkin pohtinut blogissa aikuistumista ja kasvamista tytöstä nuoreksi naiseksi. Viime aikaisten tapahtumien myötä oon joutunut paljonkin tekemään niitä sellaisia aikuisten asioita. Mun mielestä " asioiden hoitaminen " on merkki aikuistumisesta ja vastuun lisääntymisestä. Kun olin pieni ja äiti sanoi töiden jälkeen menevänsä asioille, se oli mulle ihan selkeesti aikuisten juttu. Ja ajattelen näin edelleen. 

Oon oppinut, että elämää ei pidä ottaa liian vakavasti. Täytyy oppia nauramaan itselleen ja hyväksyä, että joskus tulee mokattua. Joskus on pakko mokata ihan kunnolla, jotta tajuaa asioiden todellisen laidan. En koe olevani kovinkaan aikuinen, sillä huomaan itsessäni paljon niitä teiniangstin piirteitä ja lapsellisuutta varsinkin vastoinkäymisistä. En kuitenkaan ole menettänyt toivoani, sillä kaikki eivät taida koskaan kasvaa aikuiseksi. Eihän kenenkään aina tarvitsekaan olla aina niin aikuinen.

Pelkään hirveästi itsenäistymistä ja aikuistumista. Onneksi mun ei tarvitse tehdä sitä kokonaan yksin. Onhan mulla Jesse. Jokainen kantaa kuitenkin itse vastuun aikuistumisesta ja kasvamisesta. Vastuun kantaminen on joskus rankkaa. Varsinkin, kun joutuu tekemään asioita, joita ei ole ennen joutunut tekemään. Ja ne täytyy tehdä yksin. Isille soittaminen saattaa helpottaa, mutta kaipuu lapsuuteen palaa viimeistään silloin, kun ymmärtää, ettei isi hoida sitä asiaa sun puolesta. Vaikka kyseiset tilanteet ovat olleet pelottavia, ne on opettaneet mulle paljon. Ja mä oon rohkaistunut niiden myötä ihan hirveesti. Mun on ollut pakko ja se on vain ja ainoastaan hyvä asia.

Oon asunut omillani nyt reilut kaksi vuotta. Ensimmäisen oman asunnon hankkiminen tuntui jännittävältä. Karu totuus iski kuitenkin, kun meidät sitten kuskattiin Lohjalta tähän huusholliin. Olo oli tyhjä. Tulevaisuus pelotti. Miten saan ruokaostokset ja laskut hoidettua? Entä kämpän korjaushommat tai auton huoltamisen? Pelot osoittautuivat turhiksi, sillä me ollaan selvitty elämisestä toistaiseksi erinomaisen hyvin. Ruokaostokset ja laskut menevät tuon tuosta, samoin autoon liittyvät jutut, jotka meillä hoitaa pääosin Jesse, vaikka auto onkin mun. Korjaushommiin saadaan apua meidän vanhemmilta, kuten myös tarvittaessa raha-asioihinkin. Se on todella lohduttava tieto.

Myönnän edelleen olevani aivan jäätävä kermis ja avuton teini, joka ei uskalla käyttää saatavilla olevia asiakaspalveluita. Kaikkein pahimpia tilanteita ovat puhelimessa hoidettavat asiat. Laitan mielummin aina sähköpostia tai menen paikan päälle, jos vain mahdollista.

Viimeksi eilen mietin tätä aikuistumista ja tulin siihen tulokseen, että kaikki on nyt hyvin. Mulla on ihana avopuoliso, josta tulee mun aviomies reilun vuoden päästä. Meillä on kiva asunto ja toimiva auto. Kotona on myös kaksi ihanaa koiraa ja niiden lisäksi rapinaa aiheuttavat kaksi tyttömarsua temmeltää häkissään. Molemmilla on hyvät työpaikat ja raha riittää meidän tarpeisiin. Elämä ja sen haasteet on tulleet tutuiksi tämän kahden vuoden aikana ja olen todennut, että ei tämä aikuisena oleminen ole tämän kummoisempaa. Mitä seuraavaksi tapahtuu, se nähdään tulevaisuudessa!

Mikä sun mielestä on kaikista pelottavinta aikuistumisessa? Käytätkö vielä vanhempiesi palveluita, vaikka et asukaan heidän nurkissaan?