NELJÄ KAUTTA VIIS!

Mulla päättyi viime perjantaina opiskeluiden toiseksi viimeinen harjoittelu. Kyseisen harjoittelun suoritin päiväkodissa perehtyen erityisesti tukea tarvitseviin lapsiin. Olin ryhmässä yhteensä 5 viikkoa. Neljäs tutkinnon osa on siis kolmikantakeskustelua vaille valmis. Tällä viikolla aloitankin jo uuden ja viimeisen harjoittelun!

Päiväkoti, jossa suoritin viimeisimmän harjoittelun oli mulle jo ennestään tuttu. Olin suorittanut siellä opiskeluideni ensimmäisen harjoittelun, joten lapsiryhmässä ja koko päiväkodissa oli osaksi tuttuja lapsia ja aikuisia. Luulen, että se helpotti tosi paljon harjoittelun aloittamista. Ryhmässä oli reilut parikymmentä lasta ja kolme aikuista.

Ensimmäisellä viikolla sain todella suoran palautteen toiminnastani ja heräsin siihen kyllä heti. Aloin vain tekemään enkä kerennyt ajattelemaan ollenkaan. Sain itselleni ohjeen, joka kertoi, että mä en voisi tehdä mitään niin väärin, ettei sitä pystyisi korjaamaan. Se ensimmäinen palaute ja tuo ohje oli kyllä yksi parhaimpia, mitä harkan aikana sain, sillä se herätti mut tähän todellisuuteen ja sain siitä tosi hyvän inspiraation aikaiseksi.

Sen palautteen jälkeen toiminkin kuin kuka tahansa päiväkodin työntekijöistä. Muutaman kerran meni sormi suuhun, mutta sain siihen heti apua ja tukea. Musta oli tosi kiva, että tuolla ei kukaan katsonut kieroon ja mua oltiin aina valmiita auttamaan. Saavutin kaikki asettamani tavoitteet ja tein mielestäni vielä enemmänkin.

Näyttöviikkokin meni aivan mainiosti ja suunnitelmien mukaan. Kysyin vielä tiimiltä, että voisiko vielä olla jotain, missä voisin parantaa. Sain vastaukseksi asioita, jotka ovat vielä hienosäätämistä eli mulla on siis kokonaisuus jo hanskassa. Aina voi mun mielestä kuitenkin parantaa!

Nyt mulla on siis 4/5 osaa opinnoista suoritettu ja keskiviikkona tartun vielä viimeisen haasteeseen. Kiitän vielä kyseistä päiväkotia ja varsinkin omaa tiimiä harjoittelun toteutumisesta ♥

MEIDÄN VUOSIPÄIVÄ

Lauantaina tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun haettiin Remy kotiin ♥ Tää postaus kertookin meidän ensimmäisestä yhteisestä vuodesta. Ensimmäisen postauksen Remystä voit käydä lukemassa täältä.

Kulunut vuosi on ollut palkitseva ja toisaalta myös rankka. Pienen nappulan tullessa meille meidän elämä on ollut todellista hullun myllyä. Remy on tuonut meidän kotiin eloa, lämpöä, rakkautta ja tehnyt tästä kämpästä kodin ♥ Välillä on saanut repiä hiuksia päästään, mutta kaikki on ollut sen arvoista. Remy on edelleen hyvin vilkas ja malttamaton, mutta me halutaan antaa sen olla koira ja siihen liittyy myös se, että se saa aina välillä hölmöilläkin. Mä toivoin silloin, että me saataisiin sellainen koira, joka saa meidät nauramaan päivittäisillä tempauksillaan ja en muista, että olisi ollut yhtäkään päivää, kun Remyn hömpät ei olisi meitä naurattanut. Mä toivoin tätä siksi, että mun ensimmäinen rakkauskoira Pepi oli ehkä universumin hölmöin otus ♥♥

Perusasiat meillä on ihan hyvin hallussa. Alusta asti ollaan opetettu Remyä istumaan lenkille lähtiessä ja se on oppinut sen hyvin. Remy tarvitsee vieläkin herkkuja tuekseen, mutta se ei ole niin vaarallista. "Odota" toimii meillä myös hyvin ja sen merkitys ymmärretään. Välillä on toki senkin kanssa vaikeuksia. Varsinkin, kun kylään tulee uusia ihania ihmisiä! "Alas" on ollut meillä käytössä alusta asti ja sekin napsahtaa aina heti Remyn korvien välissä. Tietenkin välillä unohdetaan, että pöytää vasten ei saa nousta. Ei olla siis mitenkään hullunlailla Remyä koulutettu. Kunhan vain käytännön asiat sujuu, niin arkikin on helpompaa. Viime kesänä vietettiin kaksi viikkoa mun isän luona Lohjalla ja Remy oli silloin hyvin paljon takapihalla. Tuon kahden viikon aikana Remyä ei lenkitetty juuri ollenkaan ja se näkyi heti kotiin palatessa. Remyltä oli unohtunut kaikki lenkille lähtö rutiinit ja me aloitettiin koko lenkkirumban koulutus uudestaan. Kyllähän se vähän harmitti, mutta me ainakin varmistuttiin siitä, että Remy ei ollut ihan vielä oppinut kaikkea kunnolla. Niimpä me aloitettiin se kokonaan uudestaan heinäkuun lopulla ja nyt se on alkanut taas pikkuhiljaa sujumaan.

Sisäsiisteyden kanssa meillä meinasi iskeä epätoivo, koska siinä kesti aika kauan! Lehdelle tekeminen ei meinannut Remyltä onnistua ollenkaan. Lopulta kaikki meni muuten hyvin, mutta olohuoneen matto sai aina päälleen Remyn tarpeet. Vasta 9kk iässä alkoi näkyä pysyvää muutosta Remyn sisäsiisteyskoulutuksessa ja siinä samassa rytäkässä se oppi pyytämään ulos, mikä on mun mielestä tosi hyvä taito. Välillä vieläkin se saattaa lorauttaa olohuoneen maton reunaan, mutta eipä se maailmaa kaada. Poika kun on ♥ Kuulinkin silloin, että uroksilla menee yleensä siisteyskoulutuksessa kauemmin kuin naarailla.

Kyllä meistä tuntuu siltä, että Remy olisi ollut meillä aina. Remy on aivan valloittava persoona ja kaikki sen tavanneet on tykänneet siitä ihan hurjasti. Ja Remy tykkää myös kaikista. Parhaita tyyppejä on ne, joilta tippuu vähän väliä herkkuja lattialle. Toisena tulee ne, jotka ovat heti valmiita leikkimään, kun Remy tuo heille lelun. Remyn kanssa täytyisi aina vain leikkiä. Jos kukaan ei sillä hetkellä kerkeä tai jaksa leikkiä, niin tyyppi menee kaikessa hiljaisuudessa huoneen nurkkaan nukkumaan..

Ensimmäinen vuosi on siis tosissaan ollut tunteiden vuoristorataa ja totuttelemista arkeen koiran kanssa. Vaikka mulla onkin ennestään ollut koiria, kyllä jokaisen koiran kanssa arki on erilaista. Toivon, että tämän yhden vuoden perään tulee vielä monta yhteistä vuotta Remyn kanssa.

♥

LAPSUUS - ARVOKAS ELÄMÄNVAIHE

Ajattelin kirjoittaa taas astetta syvällisempää postausta aiheesta, joka on viime viikkoina ollut erityisen lähellä mun sydäntä. Lapset ja heidän turvallisuus ja hyvinvointi on mulle kutsumustyö, enhän mä tähän ammattiin muuten kohta valmistuisi. Tässä postauksessa haluan kirjoittaa omia henkilökohtaisia kokemuksia lapsuudesta ja myös kokemuksia ihan opiskelijan näkökulmasta.

Päiväkodin pihalla pieni poika purskahtaa itkuun. Kertoo ikävöivänsä isiä. Isi on onneksi "vain töissä" eikä työmatkalla. Joten "ei se haittaa ollenkaan, sä näät iskän illalla". Mä sanoin ton, vaikka mua puristi rinnasta. Ihan kuin tuollainen lause tuossa vaiheessa helpottaisi ikävää. Jos se on tarpeeksi kova, sitä on todella vaikea unohtaa. Tiedän kokemuksesta. Mä oon ollut kova ikävöimään ja olen sitä vieläkin. Tiesin tasan tarkkaan, miltä tuosta pojasta sillä hetkellä tuntui. Mä en siinä hetkessä kuitenkaan pystynyt muuhun kuin lohduttamiseen ja läsnäoloon. Se onneksi auttoi sitä poikaa.

Muistan lapsuudesta, kun meidän faija asui pääkaupunkiseudulla ja me asuttiin äidin luona kotikaupungissamme. Myöhemmin se muutti vähän lähemmäksi meitä, mutta kuitenkin oli vielä puolen tunnin ajomatkan päässä. Oltiin silloin joka toinen viikonloppu isän luona ja joskus me oltiin siellä maanantai-aamuun saakka. Silloin hän toi meidät päiväkotiin. Isi on monta kertaa sanonut jälkeenpäin, että hän lähti sieltä aina tippa linssissä nähdessään, kun kaksi pientä nappisilmää vilkuttivat ikkunasta lähtevälle isille. Musta on ollut tosi koskettavaa kuulla tuo isin suusta. En muista kovinkaan usein ikävöineeni siinä tilanteessa ketään, sillä uusi päivä ja kaverit päiväkodissa vei ajatukset muualle. Eniten mä ikävöin nukkumaan mennessä. Mä muistan todella useita ikävän tunteita lapsuudesta. Suurin syy siihen oli, että vanhemmat asuivat eri osoitteissa. Mä paljon haaveilin siitä, että ne voisi palata yhteen. Mä en siitä koskaan halunnut puhua, koska asialle ei voisi tehdä juuri mitään. Ja näitä kaikkia asioita mä aloin miettimään tuon päiväkodissa itkevän pojan takia. Koska mä muistan, kuinka kamalaa se vanhemman ikävöinti voi olla.

Voin myöntää, että ikävöin joskus vieläkin. Vanhempia, pikkusiskoa, päiväkotiaikaa, lapsuuden kotia, yhteisiä tv-iltoja äidin kanssa ja sunnuntaisia ratsastustunteja, joita isi oli yleensä katsomassa. Mä ikävöin sitä aikaa, kun ei tarvinnut itse huolehtia taloudesta, laskuista, ruokaostoksista ja muista velvollisuuksista. Pystyi olemaan vain tyytyväinen, kun ruoka kannettiin pöytään ja meitä kuskattiin milloin mihinkin. Nykyään sitä joutuu huolehtimaan kaikesta itse: laskuista, ruokaostoksista, matkustustavoista jne.

Oon aina pelännyt sitä aikuisen ihmisen vastuuta. Oon aina ollut arka hoitamaan asioita. Yksi syy siihen varmasti on se, että meitä on voitu joskus paapoa vähän liikaa. Ja nyt se kostautuu. Nyt 1,5 vuotta itsekseen asuneena voin todeta, että eihän tämä kamalaa ole. Joskus epämiellyttävää, mutta ei ylitsepääsemättömän vaikeaa. Tuskin silloin kukaan muuttaisi omilleen, jos itsenäistymisellä peloteltaisiin. Se on pelottavaa, mutta jokaisen tulee se kohdata. Ainakin jossain vaiheessa. Onhan aikuisuudessa se hyvä puoli, että asioihin pääsee vaikuttamaan. Enemmän kuin lapsuudessa.

Lapsuus on siis arvokasta aikaa. Vaikka sitä ei 5-vuotias tytön tylleröinen ymmärrä, niin ainakin sen ymmärtää myöhemmin. Lapsuus määrittelee hyvin pitkälti sen, mitä ihminen tulee olemaan tulevaisuudessa. Mä tekisin mitä vain, että jokainen lapsi maan päällä saisi elää ja kasvaa turvallisesti. Sehän ei tietenkään ole mahdollista, mutta aina voi ja pitääkin toivoa.

Sen lapsuuden kultaista aikaa osaa arvostaa vasta tässä iässä. Tietenkin kaikki ne, jolla lapsuus on ollut hyvä ja turvallinen. Musta tuntuu todella pahalta välillä kuulla, kun lapsi ei ole saanut olla lapsi. Tai, kun lapsi joutuu kokemaan sellaisia asioita, jotka ovat aikuisillekin hyvin rankkoja. Hyvin usein sitä miettii, miten rankkoja ne on lapselle. Vaikka välillä tuntuu, ettei oma lapsuus mennyt niin kuin oli toivonut, oon kuitenkin kiitollinen ja onnellinen siitä, että oon saanut hyvän kasvatuksen ja turvallisen kasvuympäristön ♥ Niiden ansiosta mä olen nyt tässä tällaisena. Ja se kaikki kiitos kuuluu rakkaille vanhemmille ja tietenkin isovanhemmille.

♥♥

Kuvat: we♥it

MUSIIKKIA

Edellisestä musiikkipostauksesta on vasta 2 viikkoa aikaa, mutta oon löytäny viime aikoina niin mielettömiä helmiä Spotifyn soittolistalle ja muistitikulle, etten malta olla julkaisematta näitä myöhemmin! Tässä olkaa hyvä ♥